Voittajan muotokuva

Hannu Väisänen, 56, on kuvataiteilijana menestynyt ja saanut lähes kaiken, mitä kuvataiteilija voi saada. Ars Fennican jo vuonna 1997 ja valtionpalkinnon tänä syksynä.

Nyt hän niittää kunniaa kirjailijana, kirjoitettuaan vasta kaksi romaania, 2004 ilmestyneen Vanikan palat ja nyt palkitun Toiset kengät . Molemmat romaanit ovat omaelämäkerrallisia. Kertojan nimikin on Antero, kuten taiteilijan kolmas etunimi.

Väisänen syntyi 2. lokakuuta 1951 Oulussa sotilasperheeseen, jossa oli kolme muuta poikaa ja yksi sisar. Hän vietti lapsuutensa Oulun kasarmialueella. Isä leskeytyi Hannun ollessa pieni ja kasvatti varsin omaperäisin ja ehdottomasti täysin epäjohdonmukaisin kurimetodein poikalaumaansa, joka selvisi varmaan suureksi osaksi toistensa turvin lapsuuden karikoista.

Isä oli Väisäsen omaelämäkerrallisten tekstien perusteella erittäin originelli, taiteilijasieluinen sotilasmestari, jolla oli taipumusta ryypiskelyyn, lauleskeluun ja naisiinkin – äitipuolikandidaatit tulivat ja menivät.

Samassa kasarmissa asui toinen tuleva taiteilija, Marika Mäkelä, mutta hän oli upseeriperheestä, ja Hannu Väisäsen kertoman mukaan alipäällystön lapset eivät saaneet seurustella upseerien lasten kanssa, joten tulevat taiteilijat eivät tutustuneet lapsina. Tämän olen kuullut molemmilta taiteilijoilta. Oulusta Väisänen lähti heti kun pystyi, taidelukioon Savonlinnaan.

Olen tuntenut Väisäsen 70-luvulta asti ja nähnyt hänen melkein kaikki Helsingin näyttelynsä, joita hän aluksi, 80-luvun, piti Brondalla Kaisu ja Lasse Rehbinderin siipien suojassa. Paraikaa hänen näyttelynsä on esillä Galerie Anhavalla Sanomatalossa.

Väisänen aloitti tittelillä taidegraafikko ja taitaa vieläkin kuulua tähän Suomen Taiteilijaseuran jäsenjärjestöön. Siitäkin huolimatta, ettei hän ole koskaan pitäytynyt taidegraafikkona. Hän on koko ajan myös maalannut, kirjoittanut, tehnyt performanssia, ollut mukana suunnittelemassa televisio-ohjelmia. Yksi hienoimpia kuvataideohjelmia televisiossa on Tarja Strandénin ja Hannu Väisäsen yhdessä tekemä opetusohjelma Kahdeksan sisäkuvaa.

Itse tein aikanaan A-studioon jutun hänen työstään puvustajana ja lavastajana Juha Hemanuksen Savonlinnan oopperajuhlille ohjaamaan Tannhäuseriin. Seurasin hankalaa prosessia alusta pitäen hyvin läheltä. En muista, lauloiko Väisänen tässä ohjelmassa säestykselläni Siionin virttä vai oliko tämä toisessa ohjelmassa, jonka tein A-studioon hänen kuvitettuaan Kalevalan Otavalle vuonna 1999.

Pitkiä tv-ohjelmia tehdessä tutustuu kohteeseen hyvin, ja kuvittelen olleeni Väisäselle jopa tueksi hälyisessä ja meluisassa oopperamaailmassa, joka ei välttämättä kyennyt tajuamaan enimmäkseen yksin työskentelevän kuvataiteilijan työprosessin herkkyyttä. Olen kuullut Väisäsen soittavan Bachin koraaleja pianolla, joten eipä hän ole pianonsoitossakaan aivan alussa.

Record Singers -performanssiryhmä, johon Väisäsen lisäksi kuuluivat nyttemmin akateemikko Outi Heiskanen sekä taiteilijat Mirja Airas ja Pekka Nevalainen, ilahdutti esityksillään taitelijoiden avajaisissa. Record Singersin olemassaolo ja toiminta oli jotain aivan tavatonta vakavalla 70-luvulla, joten uskon sen merkityksen olleen Hannu Väisäsen taiteilijakehityksessä suuri.

Jopa ratkaiseva siinäkin, että hän ylipäätään on saanut rohkeutta ryhtyä kirjoittamaan kirjoja ja rikkomaan kaikkia muitakin kuvataiteilijan traditionaalisia aitoja. Hän nimittäin kertoi törmänneensä Suomessa ”suutari pysyköön lestissään” -varoituksiin useammin kuin kerran, varsinkin aloitettuaan romaanien kirjoittamisen.

En muista koskaan keskustelleeni Väisäsen kanssa tarkemmin Pariisiin muuton syistä, mutta sen tiedän, että hän on monesta syystä kokenut ilmapiirin maassamme ahtaaksi. Väisäsen maailmanmatkat eivät ole rajoittuneet kuitenkaan vain Ranskaan, hän on esimerkiksi ollut pitkiä aikoja Pohjois-Afrikassa tutkimassa koptilaista kulttuuria, mistä näkyy jälkiä myös hänen taiteessaan. Hannu Väisäsen julkisista teoksista arvostan erityisesti Kansallisoopperan lämpiössä olevia maalauksia sekä Mikaelin kirkossa Kontulassa olevaa alttaritaulua.

Väitin viimeiseen asti, ettei Kaisu Mikkola valitse Hannu Väisästä voittajaksi, vaikka aihetta olisi. Ajattelin, että Mikkola ei jaksa kuulla väitteitä kotiin päin Ouluun vetämisestä jne. Mutta erehdyin, Mikkola valitsi näkemyksensä mukaisesti parhaan kirjan voittajaksi ja teki oikein.

Toiset kengät on ainutlaatuinen; kukaan muu suomalaisessa kirjallisuudessa ole kyennyt niin elävään ja taitavaan visuaalisen ympäristön ja elämysten kuvaamiseen kuin Väisänen. Visuaalinen kokeminen kääntyy rikkaaksi verbalistiikaksi kasvutarinassa, jossa tällä elämysmaailmalla on ollut keskeinen osa.

Toiset kengät loppuu siihen, että Väisänen jättää Oulun ja ajaa bussilla Savonlinnaan. On mielenkiintoista odottaa, jatkuuko sarja, koska vaikka Toiset kengät voi lukea aivan rauhassa omana kirjanaan, se on kuitenkin jatkoa Vanikan paloille.