Tiistai 21.10.2014

Kari Hotakaisen Ihmisen osa

To, 08/20/2009 - 13:08 -- admin
  • Kuva: Kustannusosakeyhtiö Siltala
    Kuva

Kari Hotakaisen uutuusromaanissa Ihmisen osa on vaarallisia asetelmia. Kirjan jännitteet muodostuvat syrjäytyneiden ja menestyjien, vanhan hyvän ajan ja arvaamattoman nykymenon välille.

Kirjan alkupuolella hirvittää: joutuuko tässä lukemaan kliseitä seuraavat kaksi ja puoli sataa sivua?

Romaanissa on kaksi kertojaa. Eläkkeellä oleva lankakauppias kertoo tarinaansa kirjailijalle maksua vastaan ja kirjailija, joka punoo lankakauppiaan kertomuksen pohjalta romaanin.

Lukija koukutetaan seuraamaan tarinaa vihjaamalla, että yhdelle lankakauppiaan lapsista on tapahtunut jotain kauheaa, Mitä, se selviää vasta kirjan loppupuolella.

Kirjan alussa tarinat erottuvat toisistaan. Lankakauppiaan kerronta on elävää, kirjailijan maalaama kauhukuva mielikuvateollisuudesta lähtee liikkeelle kankeasti. Kirjan edetessä niin sanottu tosielämä ja kerronta sulautuvat kuitenkin yhdeksi kokonaisuudeksi.

Hotakainen leikkii uutuudessaan kertojan, kuulijan ja lukijan rooleilla ja niiden sekoittumisella. Kuulostaa postmodernilta peliltä, ja sitä se osin onkin. Elämäntarinansa kirjailijalle myynyt lankakauppiasrouva on merkityksellinen myös kirjan tematiikan kannalta.

Ihmisen osa on ennen kaikkea kirja myymisestä ja ostamisesta. Nykyaikaa kuvataan näkyvän ja etenkin näkymättömän tavaran markkinoiksi. Edellinen sukupolvi myi konkreettisesti nappeja ja neuloja, mutta nyt kaupataan työtä, aikaa, ideoita ja lopulta koko elämä.

Kerrontaa katkovat postikortit, joita lankakauppias lähettää lapsilleen ”sinne kaupalliseen maailmaan”: ”No niin Helena! Älä nouse muiden yläpuolelle. Siellä loppuu ilma ja alkaa huimata. Syö voita ja juo punaista maitoa., Tai ainakin sinistä...”

Postikortit ovat viestejä ajasta, jolloin elämässä tuntui olevan joku tolkku. Koko satojen korttien pino on peräisin lankakaupasta. Pienyrittäjän elämä ei lankakauppiaana ole ollut leveää, mutta seuraavan sukupolven kohtaamiin hankaluuksiin verrattuna se tuntuu kuitenkin ennustettavalta ja turvalliselta.

Ihmisen osa ei Hotakaisen henkilöhahmoilla ole kovinkaan kadehdittava, mutta vaikka surut ovat suuria ja synkkiä, on elämässä kuitenkin valoakin.

Moitetta Hotakaisen uutuus saa runsaudestaan: tarina rönsyilee yhteiskunnan joka suuntaan.

Kokonaisuutena romaani kuitenkin toimii. Kun suruista suurin kirjan loppupuolella paljastuu, nivoutuvat rönsyilevät eri ihmisten osat yhteen.

”Kaupallisen maailman” kuvaus on lohduton, mutta kirjailija väistää liian mustavalkoista maailmankuvaa muistuttamalla tietoisesti ihmisten monimutkaisuudesta. Juuri kirjan optimisti päätyy lopettamaan elämänsä oman käden kautta.

Hotakainen sanoo itse kirjan kotisivuilla, että hän pyrkii kuvaamaan syrjäytymistä niin, ”ettei lukijalla ole mielessä syrjäytyminen vaan selviytyminen”.

Strategia toimii: usein syrjäytymisen kuvaukset on kuvattu ulkoa (ja ylhäältä) päin, vaan ei nyt.

Ihmisen osan huumori on niukempaa ja tylympää kuin mihin Hotakaisen lukijat ovat tottuneet.

Silti prinsessa Dianan henkisen perinnön pohjalle maailmankuvansa rakentanut poliisi ja kotimaiseksi maahanmuuttajaksi itsensä tunteva syrjäytynyt naurattavat, vaikka nauraminen tuntuu rikolliselta.

Kirjailija: 
Kari Hotakainen
Kustantaja: 
Kustannusosakeyhtiö Siltala 2009. 276 s.
Henkilöt: