- Kuva: FS Film / Jami Granström
Mika Kaurismäen uusi elokuva on eläimellisen rankka avioerofarssi, jota katsoessa tekee mieli enemmänkin itkeä kuin nauraa.
”Haarautuvan rakkauden talo” perustuu Petri Karran samannimiseen esikoisromaaniin, josta kirjailija itse on työstänyt käsikirjoitusta Mika Kaurismäen ja Sami Keski-Vähälän kanssa.
Dramatisointi ei ole selvästikään ollut mikään yksinkertainen homma: ongelmia on, ja ne näkyvät lopputuloksessakin. Juonen haarat ja naisten haarat avautuvat sillä tavalla levälleen, että kokonaisvaikutelma on merkillisen sotkuinen.
Lähtökohtatilanne on niin sanotusti herkullinen: lapseton, keski-ikäinen ja keskiluokkainen aviopari (Hannu-Pekka Björkman ja Elina Knihtilä) päättää erota. He jäävät kuitenkin asumaan saman katon alle odottamaan asunnon myyntiä sopien muun muassa siitä, ettei uusia ihmisiä tuoda kotiin.
Senhän arvaa, ettei näitä pariskunnan molemminpuolisen koston välikappaleita tarvitse pitkään odotella. Elokuva toimii alkupuolellaan mukavasti, kun tätä eroottista sotanäyttämöä viritellään. Björkman ja Knihtilä ilmaisevat avioparin vihaa ja raivoa todella fyysisesti ja antaumuksella, pitäisikö sanoa, että suorastaan parhaiden ”turkkamaisten” teatteriperinteiden mukaan.
Pariskunnan ammatit on valittu ironisella silmällä: Björkmanin Juhani on perheterapeutti ja Knihtilän Tuula menestyvä yritysvalmentaja. Juhanin työ- ja kotirooleja olisi voinut kyllä taitavamminkin sotkea, mutta Tuulan yksi kohtaus elokuvan alkupuolella pelastaa paljon.
Kyseisessä kohtauksessa aviokriisiä elävä Tuula puhuu täydelle auditoriolliselle onnellisuuden merkityksestä yritystoiminnalle! Yht’äkkiä hän vaipuu surumielisesti ajatuksiinsa ja yleisö hämmentyy. Knihtilä tekee tämän kohtauksen kertakaikkisen loisteliaasti ja järisyttävästi.
On sekin hämmentävää, kun tällaisten oikeasti koskettavien kohtausten jälkeen siirrytään melkeinpä myötähäpeää herättävän puskafarssin puolelle. Haarautuvaan taloon kerääntyy liikaa väkeä ja monet henkilöhahmot jäävät kummallisiksi karikatyyreiksi.
Sivujuoniin ympätty rikos- ja mafia-aines tuntuu kumman keinotekoiselta. Loppuräpellyksissä haarautuvassa talossa leikitään outoa ”rosvot ja poliisit” –hippaa.
Pakko sanoa, että se tuntuu kovasti ”pikkupoikamaiselta” kaiken ”aikuisen” draaman keskellä.
Sen pahempi todellisuudelle, mutta ehkäpä tätä elokuvaa pitää tarkastella kulttuurihistoriallisena dokumenttina modernin ihmisen kyvyttömyydestä kestäviin ihmissuhteisiin. Voi olla, että koko tämä surkeus näkyy paremmin parinkymmenen vuoden kuluttua. Nyt kaikki tämä kipeys on vielä liian lähellä itse kutakin.
Mika Kaurismäen edellinen työ ”Kolme viisasta miestä” oli selvästi ehyempi ja monella tapaa nautittavampi elokuva kuin tämä.
Yhdessä ne kyllä maalaavat aika mustanpuhuvaa ja rehellisen tuntuista kuvaa suomalaisten ihmisten tilasta juuri nyt. Hahmotus tuo hyvässä mielessä mieleen Anssi Mänttärin 1980-luvun elokuvat.
Toivottavasti jatkoa seuraa, vaikka ”Haarautuvan rakkauden talo” nyt tuntuu välityönomaiselta. Me idiootit ansaitsemme sen.
filmtrailer:1875