Hannu Raittila: Riitaoja, Lehto ja viiropäät

Voisi ajatella, että Riitaoja on osa linnalais-koskelalaisen eetoksen peräseinän rakennetta. Toisin sanoen hän olisi niitä Koskelan Alman kaltaisia, jotka katsovat, että sotaan, kapinaan tai savottaan lähtevien toimijoiden sukat ovat ehjät ja puukkoon löytyy tuppi. Tai että Rokan konepistooliin riittää täysiä lippaita.

Tämähän ei pidä paikkaansa. Lammio edellyttää Riitaojalta sotaan joutuneen minimipanosta: miehen pitää pystyä hallitsemaan itseään sen verran, että käy patruunankantajasta. Riitaoja ei käy. Jos hänestä jäisi kiinni, tai olisi jäänyt, Rokalta olisivat loppuneet paukut ja kuinka olisi Suomen silloin käynyt? Multaa suun päälle.

Sodassa ja monessa muussakin inhimillisessä toiminnassa läpimurrot tai täpärät pelastumiset tapahtuvat hämmästyttävän kapeissa painopisteissä. Niiden takana ja sivuilla on kuitenkin isot määrät inhimillistä toimeliaisuutta, joka loppujen lopuksi mahdollistaa nuo yksilöiden sankariteoilta näyttävät suoritukset. Aina tarvitaan niitä, jotka huolehtivat saappaisiin sukat, puukkoihin tupet ja lippaisiin patruunat.

Tämä arjen sankaruus ei Tuntemattomassa sotilaassa ole kuitenkaan Riitaojan osa, vaan sellaisten kuin Salon, Sihvosen, Rahikaisenkin ja tietysti Lampisen, joka suuren hädän ja ahdistuksen keskellä täytti ne lippaat. Jokaista rokkaa kohti täytyy nykyisinkin olla kymmenen lampista. Salo tämän asian osaltaan toteaakin kiljupäissään: ”Paraihin en kuulu, mutta miehen reijän oon täyttäny.”

Riitaoja ei sitä täyttänyt. Hänestä ei ollut mieheksi miesten joukkoon. Siksi hänelle on annettu sellainen mitättömyyttä korostava nimikin. Mikä on riitaoja ─ pelkkä viiva kahden mahtavan talon maitten välissä? Itsessään se ei ole mitään. Kukaan ei vaivaudu perkaamaan ei kenenkään maalla kulkevaa kaivantoa, ja niin riitaoja on pitkien poutajaksojen jälkeen pelkkä kuiva painauma maastossa. Riitapuro olisi jo käynyt patruunankantajasta, Riitasalmi niittänyt vihollisia sarjatulella ja tuhonnut tankkeja.

Nyt on vielä muistettava, että Riitaojan porukastaan pudottama joukkue ei oikeastaan koostunut mistään miehistä, vaan pojista, jotka tahtoivat toistensa silmissä käydä miehistä. Puolikasvuisista pojista kootuissa armeijoissa joukon keskinäinen suorituspaine on tärkeämpi tekijä kuin sotilaskuri ja esimiesten käskyt. Siksi sodat on aina sodittukin keskenkasvuisilla nuorukaisilla.

Yksi Linnan sodankuvauksen totuudellisuuden lähde on se, että hän kuvaa eräänlaisia iankaikkisia nuorukaisia. Niitä samoja viiropäitä, jotka eivät ymmärrä pelätä mitään ja laskeutuvat lauman ensimmäisinä puusta tai purjehtivat Amerikkaan, vaikka jokainen kypsä aikaihminen tietää että siinä pelissä putoaa äkkiä maailman reunan yli avaruuteen. Sinne viiropää epäröimättä lentääkin, kun joku vain antaa raketin alle.

Tavoittaakseen totuudellisuuden Linna poikkeaa totuudesta. Jatkosodan kenttäarmeija oli kokoonpanoltaan maatiaisempi ja vähemmän verbaalinokkela kuin kolmannen konekiväärijoukkueen kuvauksesta olisi pääteltävä. Voi olla, että Antti Tuurin Talvisodan kuva vakaista, veisaavista ja rukoilevista suomalaisista sotilaista on lähempänä kansatieteellistä totuutta kuin Linnan kiroileva ja katufiksu kolmas joukkue.

Linnan totuudellisuus kasvaa siitä, että hän tekee nuorukaisilleen saman kuin maailmanhistoria: irrottaa muuta elämää kokemattomat pojat kotoaan ja heittää heidät sodan todellisuuteen. Sota oli valtava korpiin hajasijoitettu kaupunki, aikansa suurin tässä maassa. Siellä maalaispojista tulee muutamassa kuukaudessa sodan ammattilaisia, teollisesti tuotettuja automaattilaitteita käytteleviä moderneja kaupunkilaisia.

Tuntematon sotilas ei kynnä eikä kylvä. Hän ei rukoile eikä veisaa. Hän heittää läppää ja tsillaa. Meininki kolmannessa joukkueessa on siistiä. Konekiväärimiehet ovat cool. Heidät voisi kitkatta heittää jatkosodasta suoraan amerikkalaisen televisiosarjan urbaaneihin katukuiluihin.

Tämän vuoksi nuori kaupunkilaislukija tunnistaa kolmannen joukkueen pojissa itsensä ajasta aikaan. Tuntematon sotilas on se ikuinen nuorukainen, joka on lapsuudenkodin ja oman elämän välitilassa, matkalla Amerikkaan, avaruuteen tai Syvärin taakse ─ johonkin pois joka tapauksessa. Kaikkien nuorisojengien ─ myös seitsemän veljeksen ─ tavoin kolmannen joukkueen pojilla on perhe toisissaan. Kun Tuomas Anhava aikanaan sanoi Tuntematonta poikakirjaksi, hän teki täsmällisen ja terävän huomion.

Tällaisilla pojilla sota käy. He ovat Lahtisen sanoin ”nuorta porukkaa, joka menee, minkä vaan joku mänttipää käskee”. Aikuinen mies ei semmoiseen yksinkertaisesti ryhdy, ja toisesta näkökulmasta hänestä ei siihen ole. Osa pojistakaan ei kykene. He putoavat porukasta. Kun mukana on kuitenkin pakko olla, törmäämme Riitaojaan.

Luultavasti nykyaikainen armeija jo oman etunsakin vuoksi karsii riitaojat riveistään, mutta ei jatkosodan kenttäarmeija. Tässä tullaan toiseen Linnan sodankuvauksen totuuteen: Riitaoja on tosi ja koskettava kuva eräästä, ei ehkä niin tyystin harvinaisesta, sotilastyypistä.

Riitaojan vamma ja ongelma on se, että hän on niin perin inhimillinen. Hän pelkää, kun on syytä pelätä ja pelkää siten kuin pelon alkuperäinen luonne määrää: eläimellisesti. Riitaoja on kuin se poika, joka ei millään opi pitämään silmiä auki palloa pukatessaan. Sinänsähän tällainen toivoton jalkapalloilijan alku toteuttaa vain yhtä ihmissuvun ikiaikaisista selviytymiskonsteista: sulkee silmänsä, kun näkee yllättäen vieraan objektin näkökentässä.

Juniorivalmennus pyrkii karsimaan pois ihmisen luontaisia taipumuksia, kuten käsien käyttöä ja silmien sulkemista. Vastaavasti sotilaskoulutus tahtoo ehdollistaa inhimilliset olennot olosuhteisiin, joissa ei ole mitään inhimillistä. Eikä ainoastaan ihmisiä, vaan myös hevoset. Hämmästyttävällä tavalla nekin oppivat elämään keskellä yllättäviä äärimmäisiä ääniä ja valoilmiöitä. Eivät kaikki kuitenkaan, hevosissakin oli riitaojansa.

Riitaoja ei ole mikään keskivertomies. Hän on tärkeä mies. Hänen kauttaan Linna tahtoo sanoa isoimpia asioita, joita hänellä on sanottavana. Riitaoja on kuin onkin peräseinä. Hän on peili, johon kaikkea muuta heijastetaan. Riitaoja on samanlainen perimmäinen, viimesijainen, hahmo kuin Leppäsen Preeti Pohjantähdessä.

Minkä peräseinä Riitaoja on? Mitä hän heijastaa? Kaiketi Riitaoja on inhimillisyyden peili. Lamaantuneella passiivisuudellaan hän heijastaa ─ vahvistaa, jos niin halutaan nähdä ─ muiden toiminnallista pätemistä.

Lehto on kasvanut Riitaojaan kiinni. Hän on kuin siamilaisten kaksosten toinen pää. Lehto edustaa päämäärää ja järkeä yhtä vähän kuin Riitaoja. Riitaoja pelkää, Lehto vihaa ihmiskuntaa ja tekee laajennetun itsemurhan. Mukaan itsetarkoitukselliseen verilöylyynsä hän saa vain Riitaojan. Muu ryhmä edustaa viiropäisyydestään huolimatta päämäärään suuntautunutta toimintaa ─ ihmisyyttä.

Lehto ja Riitaoja kuolevat samalle niitylle. Vaikka kuolemissa on äärimmäistä vastakkaisuutta, Lehto ei tosiaankaan ole Riitaojan vastahenkilö. Olennaista on, että molemmat kuolevat, vieläpä samaan aikaan ja samaan paikkaan. Kuolema ei ole kuoleman vastakohta, vaikka olisi erilainenkin. Elämä on. Riitaojan antagonistihenkilö on Rokka.

Rokassa on kaikki se, mikä Riitaojasta puuttuu. Hän on päämäärätietoinen, aloitteellinen, ennakoiva, tilanteet hallitseva, joka hetki askeleen edellä. Rokka tietää: ”Yhe sekunni etumatka riittää.” Rokka on tarkoituksenmukainen ─ riittävä, Lehto äärimmäinen. Lehdosta olisi sodassa saattanut tulla Mannerheim-ristin ritari. Rauhan aikanakin hän olisi voinut järjestää samanlaisen itsetarkoituksellisen verilöylyn kuin öisellä suoniityllä. Rokasta ei tehty ritaria, mutta hänestä olisi saatu tehokas hitman mafian jalkaväkeen.

Riitaoja pelkää kuin eläin. Monella tavalla eläimen kaltainen Lehto tunnustaa: ”Pelkää kai tässä jokainen…” Rokka ei tunnusta: ”Täs sovas mie en ossaa pelätä…” Riitaoja ja Lehto ovat yhtä, Rokka vastakkaista, tavalliset viiropäät jotakin muuta.