- Kuva: Teos & Söderströms
Anna-Leena Laurénin Kaukasukseen paneutuva Vuorilla ei ole herroja on vetävästi kirjoitettu.
Toimittaminen on Laurénin (s. 1976) kirjassa aikamoista matkailua ja jännää. Mutta jos nuoremman kollegan innokkuus minua (s. 1960) häiritseekin, kohkaamisen saa helposti anteeksi.
Kirja on tehty ymmärtäen ja eri osapuolia kuunnellen.
Laurén on tavannut ihmisiä kotona, lentokentillä, maanteillä ja pakolaisleireillä. Hän on kuunnellut ja keskustelut satojen kaukasialaisten kanssa. Kohtaamiset eri puolilla vuoristoista raja-aluetta piirtävät kuvaa, jossa viisautta ja elämänkokemusta arvostetaan.
Kaukasiassa ei ole länsimaista nuoruudenpalvontakulttuuria: sukulaiset ovat keskeinen tiedonlähde ja heihin turvataan hädässä. Laurén on tavannut monia haastateltavistaan useaan kertaan. Näin lukijalle paljastuu hieman paremmin, millaisessa tilanteessa Kaukasuksella eletään.
Uutisreportteri saa tekstiinsä saman efektin aikaan vain hyvin harvoin. Terrorismia pelkäävä venäläinen on kirjassa enemmän kuriositeetti – äänessä ovat poikansa menettäneet äidit ja isät.
Pienellä kansalla on varaa vain pragmaattisuuteen. Tämä logiikka on Laurénin Kaukasiassa täysin aukotonta, kun hän puhuu niistä sadoista tuhansista ihmisistä, jotka ovat joutuneet pakenemaan kotikonnuiltaan, mutta ovat valmiita aloittamaan alusta, kun vain takaisin pääsisivät.
Monet näistä pienistä kansoista karkotettiin vuosiksi Stalinin käskystä. Muun muassa tšetšeenit ja balkaarit olivat Siperiassa sodan jälkeen aina vuoteen 1957. Tuoreemmassa muistissa ovat Georgiaan ensin vuonna 1992 paenneet ja viime kesänä uudelleen tulleet pakolaiset.
Kansojen mosaiikkia on Laurenin kirjassa avattu kokoamalla lukujen alkuun jokaista maata varten oma katsaus sen historian pääkohtiin ja kansanryhmiin.
Tämän nippelitiedon ja ihmisten haastattelemisen oheen liitetyn taustoituksen vuoksi voisin ottaa kirjan mukaan myös matkaoppaaksi. Laurén haluaa ymmärtää kokonaisuuksia.
Tässä suhteessa teos antaa mahdollisuuden nojatuolimatkailuun siinä missä vaikkapa Thomas Goltzin kronikat (mm. Georgia Diary) Kaukasukselta. Kuten Goltz, Laurénkin on istunut erinomaisten tamadojen, maljamestareiden ohjeistuksessa. Kaukasuksella perinteet säätelevät tiukasti milloin ja mille malja juodaan. Suomenruotsalainen nainen ei saa nostaa maljaa ensimmäiseksi isäntäväelle. Viimeiseksi juodaan uskonnolle.
Islamistuminen näkyy kirjan sivuilla. Laurénia huolestuttaa Saudi-Arabian tukema wahhabismi. Islamilla on kasvualustaa horjuvassa taloudessa ja oloissa, joissa eletään suu säkkiä myöten ja odotetaan seuraavaa työtilaisuutta.
Laurén hämmästelee keskustelukumppaneilleen naisten hunnuttamista niin Ingušetiassa, Tšetšeniassa kuin Dagestanissa. Miksi naisten odotetaan omaksuvan pään ja hartian seudun peittävän hunnun eli hijabin käyttö?
Yksi selitys on se, että perinteen ajatellaan olleen piilossa neuvostokauden ajan. Tätä Laurén ei purematta niele.
Itse asiassa Neuvostoliitto on Laurénin kirjassa läsnä melko vähän. Sisällissodat selittyvät Neuvostoliiton luhistumisella, kansoja siirrettiin ja keinotekoisia rajoja luotiin propagandan keinoin. Toki haluava saa aiheesta tietoa muualtakin, kuten sveitsiläisen Vickerian Chetarianin, täsmällisestä War and Peace in the Caucasus -kirjasta. Toimittajana jo 1990-luvun alussa merkintöjä tehnyt Chetarian selittää alueen rauhattomuuden kommunistisen yhteiskunnan pirstaloitumisesta aiheutuvasta edelleen jatkuvasta liikkeestä.
Samaa analyyttisuutta on Laurénin tavassa lähestyä Etelä-Ossetian johtajaa Eduard Kokoitya.
Tšetšenian alue on osa Venäjän federaatiota, mutta siellä venäläiset virkamiehet eivät määrää. Laurén kertoo tapauksen, jossa Etelä-Ossetiaan pyrkineitä toimittajia viivytetään rajalla tuntikausia, koska Moskovasta ei saada vahvistusta ulkoministeriöstä rajan ylitykseen. Moskova määrää kuten vuosikymmeniä sitten. Ainakin muodollisesti. Silloin kun toimittajat liikkuvat ryhmissä.
Sotatoimien vielä jatkuessa Etelä-Ossetiaan ei päästetty lainkaan ulkomaalaisia toimittajia.
-Se oli Kremliltä valtavan suuri virhe, koska länsimainen uutisraportointi oli sen vuoksi äärettömän Georgia-keskeistä.
Minä en yhdy kirjoittajan näkemykseen. Minusta Venäjän tavoite oli vastustajan tasapainon horjuttaminen. Siihen uutispimento sopi paremmin kuin lännen tiedotusvälineille sallittava vapaus. Tämän opetuksen kanssa on eletty ex-Jugoslavian jälkeen. Yhdysvallat kehui täsmäpommituksilla ja näytti tv-ruutuja.
Siitä kuka voitti pr-sodan kesän 2008 elokuun sodan aikana, tehdään vielä useita tutkimuksia. Minun on helppoa olla samaa mieltä kuin Helsingin Sanomien Moskovan kirjeenvaihtaja Susanna Niinivaaran – Venäjällä median ohjaama kansa oli lähes yhtenä joukkona johtajiensa politiikan tukena.
Tarkkanäköinen pian HBL:n pääkirjoitusten tekijänä aloittava Laurén on, ja panee asiat raameihin. En ihmettele, jos Laurén saa työstään jonkun tunnustuksen.