Tyttö joka leikki tulella

Ruotsalaisen, 2004 kuolleen Stieg Larssonin jättisuositun Millennium-romaanitrilogian filmatisoinneista on vuorossa toinen osa ”Tyttö joka leikki tulella”.

Se ei ole ihan samantasoisesti yhteiskunnan perustuksia järisyttävä kuin ”Miehet jotka vihaavat naisia”, vaan askel tavanomaisemman jännityselokuvan suuntaan.

Noomi Rapace on jälleen Lisbeth Salander ja Michael Nyqvist on Mikael Blomqvist. Erinomaisia näyttelijöitä, mutta ohjaajana on tällä kertaa tanskalaisen Nils Oplevin sijaan ruotsalainen Daniel Alfredsson. Siinäkö vika?

Kun katseli edellistä osaa ”Miehet jotka vihaavat naisia”, sitä huomasi ajattelevansa kauhistuneena ja hirvittyneenä, että tämmöiset yläluokkaiset natsimurhaajat saattaisivat jopa olla totta naapurimaassa. Tässä osassa ei tunnu siltä.

Aseet yhteiskunnan mätäpaiseiden puhkomiseen ovat alussa vallan erinomaiset: nuori sosiologinainen on tehnyt väitöstutkimuksen Ruotsiin rantautuneesta itäeurooppalaisesta prostituutiosta. Hänen poikaystävänsä värväytyy Blomqvistin Millenium–lehteen toimittajaksi: tiedossa on skandaalinkäryisiä paljastuksia seksinostajista yhteiskunnan huipulta.

Kuten usein tälläkin puolella Pohjanlahtea on rikoksen peittely kamalampaa kuin alkuperäinen rikos: nuorelle tutkijapariskunnalle ei käy kovin hyvin.

Luulisi, että sankarillinen journalisti Blomqvist ryhtyisi penkomaan tätä tunkiota, mutta niin ei käy: tyttöbisnes asiakkaineen jää sivuun ja eksytään harhapoluille.

Nyt Larssoninsa lukeneet fanit luultavasti tulistuvat: tohtiiko tuo elokuva-arvostelija arvostella itseään Larssonia? En tiedä, kun en ole vielä tätä osaa lukenut, ja katson sen olevan elokuvaa arvostellessa pikemminkin etu.

Harhapolku on se, että vaikka Lisbeth Salander on mitä mielenkiintoisin henkilöhahmo, niin elokuvan keskittyessä hänen yksilöpsykologiseen tarinaansa yhteiskunnan silmäätekevät ja tässä murhien tilaajiksi oletetut henkilöt pääsevät kuin koira veräjästä.

No, voi olla, että silmukat kiertyvät asiallisesti trilogian kolmannessa osassa ”Pilvilinna joka romahti”, jonka ensi-ilta on luvassa jo ensi vuoden alussa.

Hieman epätyydyttävää on sekin, etteivät Blomqvistin ja Salanderin romanttiset kemiat tunnu sekoittuvan tällä kertaa juuri lainkaan.

Ensimmäisessä osassa oli kiehtovaa se, miten eronnut ja ahdingossa oleva journalisti osoittautuukin mieheksi, joka ei vihaa naisia ja kykenee rakastumaan tähän merkilliseen tietokonehakkeriin ja punkkariin.

Mutta toisaalta: onko rikastunut, hienoja drinkkejä komeassa hotellissa imeskelevä lady enää mikään punkkari? Ja mitäs mielenkiintoista hänessä enää on?

Tämä elokuvahan purkaa Lisbeth Salanderin psykologisiin osiinsa. Mysteeri katoaa ja jäljelle jää vain hirveä viha inhottavaa isää kohtaan. Se on tavanomaista ja kapinallista feminismiä tai punkideologiaa halventavaa.

Silti täytyy myöntää, että tämän elokuvan loppuselvittelyt ovat kaikessa kaameudessaan varsin mieleenpainuvia.

Filmtrailer:2220