”Thomas” valmistui jo viime vuonna ja sai heti myönteistä huomiota Sodankylän elokuvajuhlilla. Sen jälkeen sillä on melkoinen kansainvälinen festivaalimenestys, missä ei ole mitään ihmettelemistä: se on varsin kaunis ja ehyt teos. Mukavaa, että se on nyt elokuvateattereissa.
Tämä tutkielma vanhenemisesta ja yksinäisyydestä sopii jouluelokuvaksi erittäin hyvin, vaikkei siinä lumihiutaleita eikä heliseviä kulkusia nähdäkään. Eikös ainakin ennen vanhaan ollut jouluisin tapana yksinäisiä ajatella?
Pöystin esittämä Thomas on 83-vuotias leskimies, joka elelee töölöläisessä askeettisessa kivijalka-asunnossa, ja tarkkailee kadun elämää pienestä ikkunaluukusta.
Shakkia voisi pelata, mutta mahdollinen pelikaveri eli liikaa polttava kirjailijaveli ottaa ja kuolee heti alkuunsa. No, Thomas pelaa yksin vaimonsa kuvan alla. Vai menisikö puistoon? Parturiin? Juomaan ravintolaan katsomaan nuorisoa ja ottamaan lasillisen punaviiniä?
Soini on malttanut pitää elokuvassaan niin taidokkaan hitaan rytmin, että katsoja ehtii hyvin arvata Thomaksen ajatukset tai paremminkin kuvittelee niin. Pöystin näyttelijäntyö on niin huimaavan hyvin rytmitettyä, että eleettömyys antaa aavistuksen henkilöhahmon valtavista sielullisista myllerryksistä ja kuitenkin katsoja joutuu lopulta myöntämään, ettei ymmärrä niistä mitään, eivätkä ne lopulta hänelle edes kuulu.
Vai onko niin, ettemme enää osaa erottaa pieniä eleitä suurista?
Puiston penkillä Thomas tapaa pikkusikareita polttavan entisen tuomarinsa (Pentti Siimes), ja miesten välille kehittyy jonkinlainen filosofinen ystävyydentapainen. Menneisyys tulee esiin ja samalla hienovaraisesti elokuvaan juoni. Ei ole kyse vain elämäntapakuvauksesta.
Siimeksen ja Pöystin yhteisissä kohtauksissa on kaikessa vaatimattomuudessaan jotain maagista. Tätä lienee suomalaiselle yleisölle turha mitenkään selittää.
Soini on käsikirjoittanut teoksensa norjalaisen Kjell Askildsenin novellien pohjalta. Elokuvassa onkin hyvässä mielessä kirjallinen ote.
Pöystin Thomas ei todellakaan huuda maailmalle kuten Dostojevskin ”Kellariloukon” mies, mutta se ei tarkoita sitä, etteivätkö syöverit voisi olla aika lähellä Dostojevskin maailmaa. Toinen kirjailija, joka luontevasti tulee mieleen on Sartre ja hänen teoksensa ”Inho”: vaikka Thomas ei enää ole työelämässä kiinni minkään ohuen langan varassa, on hänen eräänlainen tympääntyneisyytensä esineisiin ja ihmisiin samantapaista kuin Sartren henkilöllä.
Trailerin tarjoaa filmtrailer.com

Totta...
...ja ohjaaja on kerrankin malttanut luottaa näyttelijäänsä, eikä mennyt nopeilla leikkauksilla tuhoamaan luontaista rytmiä.
Harvinainen suomalainen elokuva, jollaisia toivoisi enemmän.
Leffatarjonnassa tämä on myös erikoisuus, sillä Thomas ei ole nuorisolle suunnattu komedia. Jostain syystä elokuvateatterit kuvittelevat vain sellaisia katsottavan, ja siihen sellainen asenne onkin johtanut. Potentiaalisia vakavasti otettavan elokuvan katsojia olisi paljon, mutta kukapa sellainen viitsisi mennä elokuviin kun leffateatterit on "brändätty" ääliöviihteen temppeleiksi.
Poikkeuksia toki löytyy, kuten Postia pappi Jaakobille, josta sukeutui myös elokuvateatterimenestys.
Oli jo tv:ssä
Näin Thomas-elokuvan TV:ssä puolisen vuotta sitten, mikä tiedoksi pienenä lisänä ensi-iltamainintaan ja Sodankylä-viittaukseen.
Erittäin hieno ja äärimmäisen tuntuva elokuva. Väistämätön loppukohtaus tuntuu hyvin omakohtaiselta jollain selittämättömällä tavalla, luultavasti muidenkin kuin koviakokeneiden ja omaa loukkaantuvuuttaan nolostuneiden mielestä. Nuori ohjaaja ja lähes koko ihmiselämän eläneet näyttelijät voi olla todella hyvä yhdistelmä. Käsikirjoitus toki on keskeinen tekijä, mutta ilman pienimuotoisuuden bergmanilaista oivallusta tulos ei olisi vähääkään taattu. Pieni elokuva elämästä.
Mika Eiramaa, kriitikko, KNFIJV/Kulttuuri
Hieno elokuva!
Minäkin näin tämän elokuvan jo puoli vuotta sitten. Se oli koskettava ja aito. Loistavat näyttelijät - suosittelen!