- Kuva: Filmikamari
Michael Moore paasaa tuoreimmassa elokuvassa vihaisempana kuin koskaan.
Kansainvälinen talouskriisi on suonut dokumentaristi Michael Moorelle miljoonan taalan lyöntipaikan. Kyllä hän huitookin, punaisempana ja vihaisempana kuin koskaan.
Tyyli on tuttua Moorea: mies rähisee suuryritysten ovilla vahtimestareiden kanssa kuin parempikin myöhempien aikain Don Quijote ja välillä nähdään arkistomateriaalia niistä ajoista, jolloin amerikkalainen työläinen kuten General Motorsilla töissä ollut ohjaajan isä pystyi tarjoamaan perheelleen säädyllisen elintason.
Vaikka "Capitalism: A Love Story" hyökkää niin sanotusti koko kapitalistista systeemiä vastaan, niin tätä katsoessa tulee sellainen tunne, että Moore on palannut juurilleen: tässä puhuu autotyöläisen poika Michiganin Flintistä, hyvin samoin äänenpainoin kuin 20 vuotta vanhassa läpimurtoteoksessaan "Roger & Me".
Juureutuminen ei välttämättä ole Mooren kannalta huono asia. Omakohtaisesti koetusta ammentava paatos on rehellisemmän tuntuista kuin halpahintaiselta maistuva populistinen propagandistisuus, jota mielestäni oli havaittavissa etenkin Bush -elokuvassa "Fahrenheit 9/11". Siinä saattoi jopa kuvitella ylilyöntien pelaavan Mooren vastustajien pussiin.
Mutta kyllä tämä talouskriisin sato on karmeaa katsottavaa, jos nyt ajattelemme esimerkiksi USA:n asuntovelallisten massoja. Häätö tapahtuu joka seitsemäs sekunti. Moore repii näistä onnettomista koskettavaa melodraamaa irti.
Kun olin juuri nähnyt ensi viikolla ensi-iltansa saavan Koivusalon "Täällä pohjantähden alla" lehdistönäytöksessä, en voinut olla ajattelematta, että näkyy noita torppari-Lauriloita rapakon takana nykyään riittävän.
Jos teoretisoi ajatuksella, että USA:ssa perustettaisiin punakaarteja, niin sikäläisten lahtareiden pyssyjen takavarikointi olisi sangen hikinen homma kuten kaikki ne tietävät, jotka ovat nähneet Mooren elokuvan Bowling for Columbine.
Monenlaista pöyristeltävää riittää Ameriikan raitilla: yritys ottaa miljoonan dollarin henkivakuutuksen työntekijänsä puolesta ja merkitsee edunsaajaksi itsensä. Omaiset joutuvat ottamaan lainaa saadakseen vainajan säädyllisesti hautaan.
Tämähän on silkkaa Gogolia, näillä "kuolleilla sieluilla" pelaaminen ja taas yksi esimerkki siitä miten lähellä amerikkalainen ja venäläinen hulluus ovat toisiaan.
Täyttä Dickensiä taas on tarina tuomareista, jotka tuomitsevat ihan normaaleja nuoria liukuhihnalla kasvatuslaitokseen, jonka ylläpidosta kähmitään miljoonia dollareita julkisia varoja hämärämiesten taskuihin.
Finnairin lentäjätkin saattaisivat Mooren elokuvaa katsoessaan huomata olevansa sangen kultapossumaisessa asemassa verrattuna amerikkalaisiin kollegoihinsa.
Varsinaisia suuria "miljardikupruja" Moore lähestyy panssariautolla: hän haluaa tyhjiin säkkeihinsä pankeille annetut elvytysrahat takaisin. Tässä vaiheessa katsojaakin alkaa kaiken surkeuden keskellä jo naurattaa.
Ei sekään ole vailla komiikkaa, että Moore keksii ympäröidä Wall Streetin korttelin keltaisella nauhalla, jossa lukee: rikospaikka.
Eli kyllä Moore osaa olla perin viihdyttävä. Luultavasti myös "Capitalism: A Love Story" tuottaa ohjaajan aikaisempien töiden tavoin voittoa. Ei kai Paramount Pictures olisi muutoin lähtenyt mukaan tuottamaan elokuvaa.