Tülay Schakir: Parannettu auringonlasku
Vuonna 2000 valtionpalkinnon saanut ja seuraavana vuonna Vuoden nuoreksi taiteilijaksi valittu Tülay Schakir (s. 1968) ei ole jäänyt menestyksensä myötä pelkästään keikistelemään taidemaailman parrasvaloissa. Sekä kuvataiteilijaksi että valosuunnittelijaksi valmistunut Schakir on ankaralla ja määrätietoisella työnteolla ravistellut taiteenlajien rajoja enemmän ja kiinnostavammin kuin moni teoreettinen ele, joita tässä lajissa nähdään niin paljon.
Schakir tekee yhtälailla ”puhdasta” taidetta kuin esittävään taiteeseen ja arkkitehtuuriin liittyvää valosuunnitteluakin. Hän on tehnyt valosuunnittelua ja lavastusta varsinkin nykytanssiin. Hänen kädestään syntyy tarvittaessa myös valaisin teollista prosessia varten. Ja onpa hän ollut mukana Helsingin kaupungin rakennusviraston Turvallinen valaistus -projektissa, jossa tutkitaan puisto- ja ulkoilualueiden valaistuksen parantamista.
Schakir on myös itse pohdiskellut taiteen ja suunnittelun rajoja, varsin kriittisestikin. Yhdessä Tomi Humaliston kanssa laaditussa kommentissa valotaiteesta hän totesi vuonna 2003: ”Kiteyttäen voisi sanoa, että valaistussuunnittelu ja valolla leikkiminen eivät ole automaattisesti taidetta, mutta on taideteoksia, jotka perustuvat valon käyttämiselle. Olemme valitettavan usein törmänneet hurmioituneeseen tai mystiikkaa ihannoivaan retoriikkaan valosta. Samoin kohtaamme valoteoksia, jotka eivät kestä kriittisempää tarkastelua taiteen näkökulmasta.”
Schakirin tuotantoa onkin aina leimannut kyseenalaistava vakavuus. Hän ei tyydy mihinkään ulkokohtaisiin efekteihin, lumoamiseen tai silmänkääntötemppuihin, vaan paneutuu tutkimansa ilmiön olennaisiin elementteihin, reunaehtoihin ja mahdollisuuksiin.
Tuoreimmassa näyttelyssä Schakirin kohteena on luonnonvalon ja keinovalon vuorovaikutus. Laajassa valokuvasarjassa Parannettu auringonlasku hän on kajonnut arkisen estetiikan peruskohteeseen ja lähtenyt manipuloimaan kliseisesti kauniita auringonlaskun maisemia lisävalaistuksella. Hän on ikään kuin maalannut tätä ”maalauksellista” maisemaa keinovalolla ja saanut aikaan häkellyttävän lopputuloksen.
Teko on jotensakin röyhkeä ja sellaisena melko havahduttava. Keinovalon kyky rajata havaintoa ja ohjata katsetta asettuu mielenkiintoiseen suhteeseen valikoimattoman luonnonvalon tuottaman vaikutelman kanssa. Katsoja ajautuu väistämättä miettimään oman katseensa historiaa ja käsitystä valon merkityksestä esteettiseen elämänpiiriin.
Toisessa isossa valokuvasarjassa kohde on taas ihan toisenlainen. Vesiroiske LCD-näytöllä kuvaa valon olemusta ilman järjestäytynyttä informaatiota. Sattumanvaraiset vesiroiskeet paljastavat ne valolliset aihiot, joista näytöllä oleva tieto rakentuu. Pieni havainto onkin yllättävän iso. Additiivinen värimalli RGB, jota digitaalisessa värimaailmassamme – sekä kameroissa, televisioissa että tietokoneissa – yleisesti käytetään, saa näin toisin luettavan muodon. Taas katsoja avautuu miettimään näkemisen perusasioita ja sitä, miten erilaisin tavoin näkyvä ja havaittava muodostuu.
Schakirin töissä on mukana myös vaikeasti määriteltävä poeettinen elementti, joka tekee niistä muutakin kuin kliinisiä tutkielmia. Niissä on jotain surreaalista ja tavallaan vaikeasti havaittavaa, vaikka kyse olisikin juuri havainnosta. Silmän mukana leikkiin osallistuu väistämättä myös mieli, ja assosiaatiokulut alkavat kulkea omia polkujaan. Tämä reaktion herättäminen lienee aito taiteen merkki, ja niinpä Schakirin työt epäilemättä kestävät ”kriittisempää tarkastelua taiteen näkökulmasta”.
Tülay Schakir Galleria Sculptorissa Helsingissä 13.1.2008 saakka