Kohtaamisia

Saara Cantellin toisessa pitkässä elokuvaohjauksessa ”Kohtaamisia” kaunis rintakoru kulkeutuu naisten kädestä käteen. Ihmeen onnistunut teos on itsekin sellainen, kuin koru joka sädehtii katsojan päässä kun sitä siellä kääntelee.

Kirjoitin Docpointin yhteydessä leikillisesti siellä kohutusta saunadokumentista ”Miesten vuoro”, että se siirtää todistustaakan tunteiden olemassaolosta naisille. ”Kohtaamisia” on erinomainen vastaus tuohon lapsellisen letkautukseen.

Episodimaisesti rakennetussa elokuvassa seitsemän naisen tarinat, tai oikeammin elämäntilanteet, ilmenevät ja risteytyvät kiehtovana keitoksena. Ehkä sitä voisi luonnehtia myös yllättävästi dramaattisten hetkien sarjaksi.

Ovatko nuo hetket sitten elämän suuria valintatilanteita, kuten elokuvan esitepapereissa annetaan ymmärtää? Se onkin sitten filosofisempi kysymys, johon on vaikea vastata, mutta se, että kysymys kuitenkin asettuu, on jo jotain harvinaisen komeaa suomalaisessa elokuvassa.

Cantell on valinnut näiden itse käsikirjoittamiensa hetkien metsästykseen hyvin haastavan kuvaustekniikan: kohtaukset on kuvattu yhdellä kuvalla ilman leikkauksia.

Tämä ei ole sikäli uutta elokuvahistoriaa, että samaa tekniikkaa käytti jo Hitchcock ”Köydessä” ja Timo Linnasalo 1990-luvun teoksessaan ”Viiva Vinita”.

Tyylivalinta asettaa näyttelijöille kovat vaatimukset, mutta kun he onnistuvat, on lopputulos kulunutta ilmausta käyttääkseni häkellyttävän elämänmakuinen.

”Kohtaamisissa” näyttelijäntyö on läpi elokuvan aivan erinomaista, ja sitä tukee hyvin Marita Hällforsin jämpti kameratyöskentely: nopeatkin panoroinnit pysähtyvät juuri siihen mihin pitääkin, vaikka mennään huoneesta toiseen.

Jo ensimmäinen kohtaaminen on lataukseltaan hieno. Anneli Saulin upeasti esittämä eläkeläismummo Martta saa vieraakseen huumekoukussa kärvistelevän tyttären tyttärensä (Jenni Banerjee) poikaystävineen (Sampo Sarkola). Nuori pari tähyilee silmät kiiluen piironginlaatikoita etsien realisoitavaa rintakorua, jolle mummo etsii elokuvan mittaan paremman kohteen. Oi aikoja oi tapoja…

Elokuvan keskeinen miljöö on, ehkä symbolisestikin, sairaala, jossa Martta käy hoidattamassa itseään. Hoitava lääkäri (Johanna Af Schulten) on itse traumatisoivan aviorikoksen uhri, mutta se ei ole suinkaan ainoa hoitolaitoksen seinien sisällä oleva surkuhupaisuus.

Cantell kuvaa hyvin terävästi sairaalan vuodeosaston henkilökunnan sisäiset etniset jännitteet. Pyhimysmäisen aurinkoinen, musta Fardusa (Maryann Guuled) ja venäläinen Olga (Elena Spirina) saavat kokea, kuinka suomalaisten hoitajattarien puheensorina katkeaa kuin veitsellä leikaten heidän tullessaan taukohuoneeseen.

Molemmat maahanmuuttajat tekevät hienot roolit, ja etenkin Spirina löytää hahmoonsa mainiota huumoria ja osaa myös siirtää katseensa huomiopistettä koskettavan hallitusti taukoparvekkeella tupakoidessaan.

Hyvin otteessaan pitävästä dramaturgisesta kerästä voisi vetää monta muutakin lankaa ylistettäväksi ja analysoitavaksi, ja silti jäisi jäljelle tukku hienoja ”Kohtaamisien” kohtauksia. Se on hyvä merkki ja todiste siitä, että käsillä on kevään positiivinen elokuvatapaus.

Trailerin tarjoaa filmtrailer.com