- Kuva: Noora Gaegae
Ohjaaja Kalle Kujala
Suomalaisella metallimusiikilla on kysyntää maailmalla. Selvä. Kalle Kujalan gonzoileva dokumentti pörrää ilmiön ympärillä. Se yrittää olla hauska, mutta lähinnä vain yrittää.
Aina vaan kevenevillä kalustoilla kuvataan nykyään jos jonkinlaista dokumentääriä katsojan silmille. Viime viikolla ensi-iltansa saanut ”Reindeerspotting” on oikeasti avartava sukellus huumehörhöjen maailmaan. Siitä tuli merkillisesti oma nuoruus mieleen joskus 1970-luvulla.
Kujalan reportaasissa on vaikea nähdä mitään avartavaa ja voi jopa vähän ihmetellä sen elokuvateatterilevitystä. ”Matkailu kaventaa” on tapana sanoa ja tässä yhteydessä jopa siinä määrin, että tämä olisi kyllä kaventunut tv-ruutuunkin ihan hyvin.
Arvostusta metallimusiikille etsitään hysteerisesti ja hosuen. Kun päähenkilöiksi nousevat elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen, kansanedustaja Päivi Räsänen ja Jone Nikula arvattavine mielipiteineen, ei voi puhua mistään hiuksia nostattavasta draamasta.
Jos ynseänaggressivisen coolilla tyylillä puhuva Nikula saa Remu Aaltosen vanavedessä keikan äidinkielenopettajien syysseminaariin, niin onhan se tietysti jotain.
Onhan tämä suomalainen metallimusiikki ihan oikeasti vakavaa liiketoimintaa. Miljoonia levyjä myydään ja tytöt New Yorkin kaduilla näyttävät olevan kuumina pohjolan karvapäiden perään.
”Rautaa rajan taa” olisi nyt kyllä voinut vähän asiallisemminkin asiaansa ajaa. En ihmettele, että ”Korpiklaani” –yhtye jätti kuvausporukan keikkabussistaan Amsterdamin kadulle.
Gonzo on vaikea tyylilaji. Subjektiivisessa sankaritoimittajassa pitää olla särmää ja substanssia. Kujalassa on vaikea löytää kumpaakaan.
Peter von Bagh vertasi jo 1960-luvun lopussa oopperan ja elokuvan tukirahoja. Nyt verrataan oopperaa ja heviä. Mikään ei tunnu muuttuneen.
Nikula on dokumentissa sitä mieltä, ettei varsinainen apurahasysteemi tälle alalle oikeastaan sovikaan. Voi hyvinkin olla niin, mutta jollakin tavalla valtio voisi hyvinkin öljytä jo pyöriviä vientirattaita ja ainakin pitäisi rakentaa ruohonjuuritasolle eli treenikämpissään vuosikausia tahkoaville uusille kyvyille jotain tukea.
En ole mikään intohimoinen metallimusiikin ystävä, mutta en myöskään sitä mieltä, että se on jotenkin ”Saatanasta”. Kun tässä nyt nähdään ja haastatellaan erinäisiä metallikuuluisuuksia sekavana ja hajanaisena sikermänä, niin välillä tulee vain mieleen, että mieluummin sitä katselisi yhtä kunnon konserttitaltiointia, jossa joku näistä bändeistä pääsisi kunnolla esiintymään.
filmtrailer:4215