Taas yksi sellutehdas nurin

Jo vajaa vuosi sitten harvinaisesti metsäteollisuutemme renkipatruunat ilmoittivat yhdestä suusta suomalaisen palkkakustannustason olevan selvästi korkeampi tuotos per nenä ja tonni vertailussa mm. Saksaan nähden. Tuo ilmoitus olisi pitänyt osata tulkita varoitukseksi. Metsäteollisuus itse oli joko "sokea" näkemään kehitystä viimeisten vuosien aikana tai sitten se kantoi todellista yhteiskuntavastuuta olemalla purkamatta selvää ylikapasiteettia.

Suomi oli metsän jättiläinen ja nousi osaajana maailman huipulle. Suomi kykeni toimittamaan kasvumarkkinoille sen suurimmat paperikoneet elintärkeinä kauppoina Suomen kauppataseen ylläpitämiseksi positiivisena. Suomi on kaupallisen maailman reunamilla ja pitkien kuljetusyhteyksien päässä kulutuksen keskipisteistä. Metsäteollisuuden rakennemuutokset eivät pysähdy UPM:n YT-kierroksiin; jonossa odottavat kaikki muut. Erityisen mielenkiintoinen on viimeinen sinivalkoisen pääoman metsälinnake Metsäliitto. Kuinka Metsäliitto uuden pankkimaailmasta tulleen julkisuutta kaihtavan pääjohtajansa johdolla saneeraa konserninsa.

Paperiliitto voi ottaa nyt sinivalkoisen roolin ottamalla osaa rakennejärjestelyihin alentamalla palkkatasoaan laajasti ja koko rintamalla. Paperilaisilla on tunnetusti keskiarvoa huomattavasti korkeammat palkat. Parempi alentaa maltilla omaa tuloansa ja ehkä näin säilyttää enemmän työpaikkoja kuin lähteä kilometritehtaalle mittaamaan kesämökkitontin omaa metsän kasvua. Yhteiskuntavastuu liike-elämässä on entisen "eimolaisen" ja nykyisen teräspeikkolaisen Jalo Paanasen sanoin vastuuta liiketoiminnan terveydestä ja tuottoisuudesta. Vain tuottava yhtiö voi tarjota työpaikkoja terveesti. Liike-elämässä kokonaisvastuuseen osallistuvat myös kaikki kulu- ja tuottorakenteet. Työvoima on inhimillinen ja tärkeä tuoton ylläpitäjä. Tämän työpanoksen tulee ymmärtää osansa kokonaisuudesta. Yhteiskuntavastuu on yhdessä luoda terve liiketoimi ja yhteishenki takaamaan laatu ja toimitusvarmuus.

Omistajuus oli ennen yksi mies yksi ääni -periaatetta. Patruunan ääni kuului vähintään viikottain paperitehtaiden salissa. Yleensä puvussa tarkastuskierroksellaan oleva omistaja tunsi henkilökohtaisesti monet duunareistansa, hän piti heistä ja huolehti heistä. Patruuna rakensi talot väellensä, järjesti työterveydenhuollon, junaili jalkapallojoukkueen ja jakoi henkilökuntansa lapsille jopa opiskelustipendejä. Patruunoiden aika on suurteollisuudessa ohi. Omistajiksi on syntynyt aivan uusi luokka; mm. amerikkalaiset eläkeläiset turvaavat ostovoimaansa maailman jättiyhtiöiden välillisinä omistajina osinkoherkkinä ja pörssikurssinousuahneina. Jättiyhtiöt ovat maattomia ja rajattomia omistajuus karanneena maailmalle; uusi patruuna-aikakausi koittaa pienistä yhtiöistä, joissa omistaja on osa tuotantorakennetta ja tuntee henkilönsä ja ymmärtää yhteishengen olevan edellytyksenä menestymiseen.

Suomi on hyvä maa ja sitä puolustaa parhaiten niin sodassa kuin rauhassa suomalainen nainen ja mies, näin totesi edesmennyt Suomen sinivalkoinen Isänmaan ääni jalkaväen kenraali Adolf Ehrnrooth, jonka sukulinja oli muuten haara laajassa patruunoiden sukumatrikkelissa. Yhteiskuntavastuu ei ole pelkkä sormenosoitus renkijohtajille; he ovat hampaattomia tekemään kansallisia ratkaisuja; he ovat hallituksen eli omistajiensa marionetteja toteuttaen vain kylmää liike-elämäohjausta asetettujen henkilökohtaisten optioiden saajina ja omistajiensa käskyläisinä.

Todellinen yhteiskuntavastuu lähtee kuluttajista, veronmaksajista ja tavallisen kansan ostopäätöksistä ja terveestä kyvystä nähdä maailman muutos. Meidän liukuhihnatyötehtävien palkkakustannukset ovat yksinkertaisesti liian korkeat maailmalla riehuvaan kansainvälisen uustyönjaon muutostaistelussa. Me joko saneeraamme palkkatasoamme/ nostamme työntuottavuuttamme tai hyväksymme työpaikkojen menetykset.

Suomi on suomalaisena työnä täsmälleen niin kilpailukykyinen ja tehokas kuin tekemiämme tuotteita ostavat henkilöt sen parhaana hinta/ laatusuhteena arvostavat myönteisenä ostopäätöksenä meidän avainlipputuotteillemme.

Ilkka Luoma