Perjantai 19.9.2014

Lehmillä on ihmeellinen kuudes aisti

Luotu: 
26.8.2008 08:06
  • Kuva: EPA / All Over Press
    Kuva

Lehmillä vaikuttaisi olevan sisäänrakennettu kompassi, kertoo uutistoimisto AP.

Saksalaisyliopiston tutkijat ovat nimittäin osoittaneet, että lehmät osaavat jollain konstilla aina löytää, missä on pohjoinen ja missä etelä. Tutkijat ottivat selvitykseensä mukaan tuhansia lehmiä eri puolilta maailmaa.

Lehmillä vaikuttaa olevan taipumus asetella kehonsa pohjois-etelä-suuntaisesti. Sillä, missä maanosassa lehmä oli, ei ollut merkitystä. Tutkijat uskovat, että lehmät käyttävät hyväkseen Maan magneettikenttää. Tutkijat kertovat havainnostaan Proceedings of the National Academy of Sciences -lehdessä.

Jatkotutkimuksen paikka olisi, miksi ja miten tämä kuudes aisti toimii ja onko ihmisilläkin sellainen.

Jaa artikkeli: 

Kommentit

Liike

YLE:n teksti-tv kirjoitti tänään, että suomalaiset eksyvät yhä useammin metsään.

Kun esimerkiksi pääministeri luottaa sanojensa mukaan vankasti Suomen aluepuolustukseen, voisi olla kiusallinen tilanne, jos kriisiaikana puolet miesvahvuudesta olisi kautta maan metsissä eksyneenä.

Pienellä harjoituksessa saataisiin varmaankin koulutettua lehmistä joka sään suunnistajia, joiden turvin uusavuttomat ihmiset löytäisivät tiensä aukioille.

Vieras

"Ilahduttavaa sen sijaan olisi, jos ihmisen päästä löytyisi edes se kompassi."

Sellainen on kaikilla mutta sammuu, kun ei käytetä: omasin n. 13-vuotiaaksi saakka nk. absoluuttisen suuntavaiston: en tarvinnut kompassia ja karttaa mihinkään ja jo tuolloin tein laajoja metsäreissuja eksymättä metriäkään. Tiesin aina, missä on pohjoinen tai missä sijaitsi oudostakin paikasta ja miten kaukaa tahansa katsottuna koti, naapuri, kirkonkylä - mikä tahansa kohde jossa olin kerrankaan käynyt tai edes taivaanrannassa nähnyt. Pystyin kävelemään suoraan perille. Ei voi oikeastaan edes puhua metrien tarkkuudesta koska osumatarkkuus oli absoluutinen.

Pidin ominaisuutta itsestäänselvänä ja se kuului minuun kuin nenä päähän. En edes ajatellut sitä ja siksi osannut pitää minään enkä edes osannut ajatella sellaista, että osaavatko kaikki suunnistaa; enhän ihmetellyt sitäkään, että kaikilla on nenä.

Yksi asia kuitenkin vaivasi: En oikein ymmärtänyt aikuisten varoittavia kertomuksia, joissa jonkun sanottiin eksyneen johonkin korpeen. Ihmettelin, miksei kävellyt sieltä ensin NN-ojalle ja siitä tielle ja olisi ollut kohta kotona. Ajattelin kertomukset vain joiksikin aikuisten jutuiksi, joita ei voikaan ymmärtää.

Suuntavaistossa ei ole mitään mystistä vaan se on arkipäiväinen ja opittu ominaisuus: pidin kulkiessani puolitietoisesti "kirjaa" pohjoisen sijainnista. En tosin tiedä miksi pohjoisen. Jokaisen pienenkin käännöksen kohdalla siirsin "neulaa" jossakin kaukana olevan kiintopisteen suhteen ja minulla säilyi aina selkeä tietoisuus suunnasta ja olinpaikasta. Olin siis aina jossakin kohdassa päässäni olevalla kartalla ja nenä osoitti johonkin tuntemaani suuntaan. En siis VOINUT eksyä meninpä miten kauaksi tahansa, sillä karttahan vain laajeni sitä mukaa mitä kauemmaksi menin. Automatkoillakin johonkin kauaksi tiesin, missä on koti ja tutut seudut, mitä ihmeellistä siinä nyt oli...

Ominaisuus sitten hiljalleen sammui kaupunkiin muuton ja käyttämättömyyden myötä ja nyt eksyn siinä kuin muutkin, sillä en saa enää "pohjoisesta kiinni" eikä puolitietoinen mekanismi - sanotaanko vaikka sisäinen kompassi - enää pidä suuntimia puolestani.

Ilkka Luoma

Tiedon otamme vastaan tietokoneen kuvaruudulta ja korvakuulokkeista. Välitön kontaktimme ympäröivään luontoon on katkennut. Nyt informaatioon vaikuttavat niin tekniset kuin toisten ihmisten manipulatiiviset toimenpiteet. Herkkyytemme havaita luonnossa tapahtuvia muutoksia on kadoksissa. Kampakeraamiset ihmiset aistivat välittömästi luonnon jumaluuden ja viestivät harmoniassa, ollen vain yksi osa kokonaisuutta.

Tiedon määrän kasvu ja sen liiallinen monivivahteisuus vaikeuttaa kumppanuutta luonnon kanssa. Aikaisemmin oli itsestään selvää, että luontojumala haki osansa jo alle ennen 40 ikävuotta. Ei ihmetelty syytä, vaan hyväksyttiin se osana luonnonkiertoa. Nyt keräämme tietoa monilla muillakin sensoreilla kuin kotoperäisillä; tekniikka on täynnä sähköisiä antureita, jotka välittävät tietoa kiihtyvällä tahdilla verkkoomme, joka on auki kaikille. Tätä kutsumme internetiksi, jossa viihdytään jo muunkin toiminnan haitaksi. Lapset kuluttavat runsaasti aikaa elektronipommituksessa tuijottaessaan vanhanmallisia kuvaruutuja. Luolaihminen saattoi tuijottaa maailman tiedontulvaa satoja vuosia ja hyväksyi tähtien rooliksi tulevaisuuden tuottamisen sekä lohen nousun kutujoelle.

Aiempi herkkyys havaita luontoa on kadonnut. Muunnellessamme raaka-aineita mitä miljoonimmiksi tavaroiksi onnistumme sumentamaan luonnon normaalin kierron, ja siinä sivussa tuhlaamme energian ympäristöömme ja ilmakehäämme haitallisiksi yhdisteiksi muuntuneina. Tietoa saamme runsaasti ja pelkkä tietoteollisuus elättää jo itse itsensä. Onko tällä ns. kvasitiedolla jokin merkitys? Informaationa katselemme nokkelia mainoksia, jotka houkuttelevat kuluttamaan, jotta työllisyys säilyisi maksimaalisena ja rahallinen tuotos soveliaana täyttämään niitä jo ennestään täysiä lompakoita, joista ei juurikaan heru käyttövoimaa luonnon tasapainon järjestelyihin.

Voisimme suhtautua massiiviseen tiedontulvaan kriittisemmin. Voisimme harjoitella hidastamaan elämämme kulutusvimmapyörää, jotta jäisi aikaa havainnoida luontoa, josta kuitenkin saamme kaiken sen epätasaisesti jaetun elintasomme. Ei ole ihmetekniikoita; raaka-aine on ympärillämme ja energia on vain lainassa auringosta.

Internetissä voisi alkaa tiedon uusvallankumous; paluu luontoon, paluu sinne, mikä meidät elättää. Pörssikurssit ja muut nokkelat rahansiirrot ovat vain häviävän pieni lieveilmiö luonnon kurssivaihteluissa, joiden energiat siirtelevät kokonaisia linnunratoja. Tiedon lisääntyessä olisi oletettavaa myös harmonian tiedostamisen kasvu, jolloin herkkyys havaita elävää ympäristömme kasvaisi. Tiedon määrä ei ole itseisarvo, vaan sen välitön luontevuus ja vuorovaikutuksellinen käytettävyys.

Jokainen lukija voi tutkia itseänsä; kuinka paljon vietät kuvaruutusi äärellä tutkien netin ihmeellisyyksiä tai kuinka paljon vietät luonnon kuvaruudun äärellä aistimassa ympäröiviä syklejä, joiden viesteissä sijaitsevat harmonian siemenet. "Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä".

Ilkka Luoma
http://ilkkaluoma.vuodatus.net