Keikka-arvio: Iron Maiden Olympiastadionilla

Istun kaverini kanssa stadikkaa lähellä olevassa rokkipikaruokalassa, jossa kaiuttimista raikaa Iron Maiden. Kun katsoo asiakaskuntaa, niin näkee minne keikalle kaikki ovat menossa. Iron Maiden on todellakin suomalaisfanien lemmikkibändi!

Vaikka Iron Maiden ei koskaan ole ollut itselleni se kaikista kovin juttu, on keikkaa kuitenkin odotettu koko alkukesä. Onhan bändiä tullut kuunneltua aivan pienestä pitäen. Biisit ovat tuttuja ja tällä kertaa luvassa olisi vain yhtyeen kulta-ajan 80-luvun biisejä. Somewhere Back in Time –kiertueella ei ole turhaan viitsitty soitella uudempaa materiaalia.

Kun keikka räjähtää käyntiin Aces Highlla, tietää mitä on tulossa. Tätä ei muilla keikoilla näe: kymmenet tuhannet kädet ovat pystyssä saman tien. Bruce Dickinsonin ei tarvitse anella yleisöltä huomiota, vaan jengi vastaa saman tien hevikuninkaan huutoon. Tämä ei ole keikka yritysvieraille ja sen huomaa.

2 Minutes To Midnight. Klassikkoa pukkaa ja yleisö on lämmitetty. Vaikka bändi on virkeän oloinen, joku kuitenkin mättää. Soitto on vähän sinne päin ja Dickinsonin ääni ei ole parhaassa mahdollisessa iskussa. Meininkiä kyllä riittää: laulusolisti juoksee lavaa ympäri ja bändin kolmas kitaristi Janick Gers kunnostautuu venyttelyliikkeillään ja kitaranheitoillaan. Valitettavasti miehen soitannollinen anti on heikkoa: ne kolme sooloa, mitä hän keikan aikana vetäisee, ovat koko keikan antikliimakseja. Iron Maidenin kokoisella bändillä on varaa pitää kolmea kitaristia, mutta muissa bändeissä tällainen kaveri olisi kuvioissa ehkä noin kolme minuuttia.

Muut kitaristit hoitavat tonttinsa asiallisesti, mutta bändin soinnin ehdoton kulmakivi on basisti ja biisien tekijä Steve Harris. Kun maestro iskee jalan monitorille ja loihtii sormillaan paljon kopioituja bassokuvioitaan, Iron Maiden on parhaimmillaan.

Iron Maiden tiedostaa, että Suomi on heille otollista aluetta.

-Tämä on isoin areena, mitä löysimme täältä ja myimme sen loppuun, ei, te myitte sen loppuun! Nöyrä kiitos siitä. Te olette osoittaneet, että kaiken maailman tosi-tv:t ja muut trendit tulevat ja menevät, mutta te kuuntelette meitä kaikista helvetin trendipelleistä huolimatta. Kiitos, Bruce Dickinson kumarsi suomalaisille faneille.

Ne kovimmat kasariklassikot, The Trooper ja Number Of The Beast kuultiin jo setin alkupuolella. Keikan puolessa välissä soitettu Rime Of The Ancient Mariner kääntyy jo tahattoman komiikan puolelle. Rekvisiitta toi mieleen lähinnä Spinal Tapin, mikä ei välttämättä ole ollut bändin tarkoitus. Odottelin seuraavaksi lavalle jo Stonehengeä, mutta sitä ei onneksi tullut. Keikan puolessa välissä tuntui tulevan muutenkin suvantokohta, jolloin bändi ja yleisö eivät tuntuneet saavan yhteyttä toisiinsa.

Ennen encoreita soitettu Fear Of The Dark oli täsmäisku suomalaisille: biisi on ollut aina suosittu Suomessa, Helsingissä äänitetty liveveto on päässyt ainakin Real Live One –levylle 90-luvun alussa. Encoreen oli jätetty sitten mielestäni ylivoimaisesti kovin Maiden-biisi, Hallowed Be Thy Name. Biisi ei päässyt kunnolla lentoon, korkeissa kohdissa Dickinsonin ääni hävisi välillä kokonaan. Sitten parin tunnin keikka oli ohi. Fanit olivat selvästi tyytyväisiä, mutta itselleni jäi hieman valju maku.

Soitto vaikutti hieman puolihuolimattomasti hutaistulta, eikä lavarekvisiitta vakuuttanut. Isojen nimien keikkoja on Suomessa nykyään niin paljon, että vaatimustasokin on noussut kovaksi. Rekvisiitalla Iron Maiden ei voi koskaan kilpailla Rollareille ja U2:lle, mutta uskolliset fanit säväyttivät. Dickinson lupasi, että seuraavan kerran bändi tulee Suomeen uuden levyn kanssa, ei tosin sanonut vielä, että milloin. Se on varmaa että heitä on vastassa kymmenet tuhannet Maiden-fanit.