Maanantai 10.12.2018

Professoria pelottaa koulun nykytilanne: ”Lapselle otsaan ADHD-leima – mutta apua ei saa”

Jaa artikkeli:
Luotu: 
9.1.2018 19:17
  • Kuva: Alma Talent / Petteri Paalasmaa
    Kuva
    Opettajankoulutuksen ja kasvatustieteen professori Juha T. Hakala huolestui koulujen nykytilanteesta. Arkistokuva.
|

Pienten koululaisten diagnosointi ADHD- tai Asperger-tapauksiksi ei auta, jos heidän koulunkäyntiään ei samalla pystytä tukemaan. Näin sanoo opettajankoulutuksen ja kasvatustieteen professori Juha T. Hakala, jonka mukaan juuri tämä hyödytön leimaaminen on suomalaisen koulumaailman nykyvaiva.

Hakala kirjoittaa Puheenvuoron blogissaan niin sanotusta kolmiportaisesta tuesta, joka on ollut käytössä Suomen kouluissa vuodesta 2010. Se on osa niin sanottua inklusiivista koulua, jonka tavoitteena on arvostaa ”ympärillämme vallitsevaa inhimillistä erilaisuutta”. Käytännössä tämä tarkoittaa Hakalan mukaan muun muassa sitä, että entisajan erityisoppilaat sijoitetaan tavallisiin yleisopetusluokkiin.

Periaate on kaunis ja oikea, Hakala katsoo.

– Mutta nyt opettajilta puuttuu se tuki, mitä tämä inklusiivinen koulu ja luokka edellyttäisivät. Tässä tulee esille arjen realiteetti eli kuntien ankaran ahdas taloudellinen tilanne, Hakala sanoo Uudelle Suomelle.

– Valitettavasti niitä resursseja ei kouluilla ole, mitä inklusiivinen koulu edellyttäisi.

Inklusiivisen koulun periaatteiden mukainen, usein hyvin heterogeeninen luokka vaatisi Hakalan mukaan kaksi tai kolmekin aikuista pyörittäjikseen vakituisesti. Monessa kunnassa ja koulussa tilanne on kuitenkin se, että yksi opettaja hoitaa luokkaa yksinään.

– Ehkä pari kolme kertaa viikossa tulee koulunkäynninohjaaja luokanopettajan avuksi, mutta sekin voi olla tilapäistä, Hakala kuvaa.

Hakala kuvaa blogissaan sitä, millaiseen tilanteeseen inklusiivisen koulun toteutuksen pettäminen ajaa opettajat.

– Se näkyy koulun arjessa vaikkapa näin: ”Kuule, sun luokkaan on tulossa Anselmi-niminen pieni poika. Anselmilla on tämmöinen-ja-tämmöinen-ongelma. Mutta älä huoli, saat kaiken tukeni!” Huomasitteko: haastavaan tilanteeseen on tarjolla lähinnä henkistä tukea. Se ei toimi.

Oppilaiden ongelmat ovat siis tiedossa, mutta erityisopettajia tai koulunkäynninohjaajia ei liikene avuksi.

– Kun vaikkapa alakoulun luokanopettaja pyytää koulunsa erityisopettajalta tukea havaittuun oppimisvaikeuteen, vastaus on aivan liian usein: ”En nyt millään ehdi, kun kaikki aikani menee testaamiseen.”

Hakala kertoo kirjoittaneensa bloginsa, koska häntä pelottaa sekä opettajien että oppilaiden puolesta. Hän tapaa työssään ja siviilielämässään paljon opettajia, ja keskustelu on luonteeltaan hyvin huolestunutta.

– Tämä on mennyt aina vain pahemmaksi tämä tilanne. Opettajat ovat todella uupuneita, Hakala sanoo.

Blogissaan hän vetoaa päättäjiin.

– Arvoisa maamme hallitus ja hyvät kunnat: tämä on vakava asia. Ellei koulu saa arkisen koulutyön edellyttämiä resursseja käyttöönsä, opettajat uupuvat taakkansa alle. Ongelman toinen puoli on vähintään yhtä vakava. Ellei lasten ja nuorten ongelmia kyetä hoitamaan ennalta ehkäisevästi, nämä lapset ja nuoret ovat paljon mittavampien tukitoimien kohteina aikuisiässä.

Turhaa diagnosointia?

Opetuksen tukiresurssien puute on Hakalan mielestä kiinteässä suhteessa toiseen ongelmalliseen seikkaan, eli lasten erilaisten käytös- ja oppimishäiriöiden diagnosointiin. Hakalan mukaan ongelmien paikallistaminen on toki lähtökohtaisesti tärkeä asia, mutta vain, jos diagnosoituja kyetään myös auttamaan ja tukemaan.

– Me ei oikeastaan auteta tilannetta yhtään sillä, että läväytämme leiman pienen ihmisen otsaan ja sanomme, että ”sulla on se ADHD” tai ”sä oot se Asperger”. Sitten kun mennään sanomaan, että saisinko tälle lapselle apua, niin erityisopettajalla ei ole sitä tarjota, Hakala harmittelee.

– Ongelma on tässä se, että paljon leimataan, mutta ei pystytä lainkaan yhtä usein tukemaan.

Hän kirjoittaa blogissaan myös omasta koulunaloituksestaan. En osannut lukea, tuskin osasin nimeäni kirjoittaa ja ”vilkaskin olin”, professori muistelee. Hän uskoo, että nykypäivänä hänet olisi alta aikayksikön pistetty jonkin diagnoosin alle.

– Olen joskus ajatellut, että se oli huippua, että pääsin kouluun aikanani. Jos olisin mennyt niine avuineni tämän päivän kouluun, alta kahden viikon olisi heilahtanut joku diagnoosisiivilä ja minua olisi ruvettu käsittelemään erityisoppilaana.

Nykyisin ”diagnosointisiivilä” alkaa olla jo liiankin tiukka, Hakala arvelee - ja varsinkin, jos leiman vastapainoksi ei voida antaa tukea. Pelkkä leima ilman tukea sävyttää ihmisen itsetuntoa loppuiän.

Myös OAJ huolissaan

Opetusalan ammattijärjestö OAJ totesi omassa selvityksessään viime vuoden keväällä, että oppilaat ovat epätasa-arvoisessa asemassa erityisopetuksen saamisessa. Opettajille, rehtoreille ja johtajille suunnatussa kyselyssä kartoitettiin, saako lapsi tarvitsemaansa erityistukea, kun siihen on tarvetta. 564 vastaajaa keränneen kyselyn mukaan tuki ei toimi lainsäädännön edellyttämällä tavalla.

Perusopetuslakia muutettiin vuonna 2010 ja syntyi kolmiportainen tuki, jonka pohjalta peruskoulussa pitäisi antaa yleistä, tehostettua tai erityistä tukea. Oppilas voi olla yhdellä tuen portaalla kerrallaan. Kyselyn mukaan laki lisäsi opettajien hallinnollista työtä, mutta raha ratkaisee sen, saako oppilas erityistukea.

OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen kommentoi Ylelle, että tilanne on todella hälyttävä.

– Vain kolme prosenttia meidän kenttäväestämme uskoo, että laki toteutuu. Kyllä se kertoo, että laki elää omaa elämäänsä ja todellisuus omaa elämäänsä. Tasa-arvo ei toteudu, Luukkainen sanoi Ylelle keväällä.

OAJ on jo aiemmin katsonut, että Suomessa on todellinen pula erityisopettajista ja erityisluokanopettajista. OAJ:n mielestä kunnan pitäisi huolehtia ainakin riittävästä erityisopettajien määrästä, oppilaan henkilökohtaisen opetuksen suunnitelmasta, erityisluokista tarvitseville sekä tukea tarvitsevien oppilaiden määrän huomioimisesta yleisopetuksen ryhmäkoossa.

Keskustelua aiheesta Uuden Suomen blogeissa: 
Jaa artikkeli:

Kommentit

Heidi Saukko

Totta on, että diagnooseja tehdään, mutta ei niitä tehdä koulua varten vaan lääketieteellisistä syistä. Diagnoosit eivät ole julkista tietoa evätkä ne edes kuulu koululle. Tarkoitushan on, että lapsi jokainen lapsi saisi tarvittaesss tukea, diagnoosilla tai ilman, Diagnoosit leimaavat lasta ja ne myös luovat opettajien keskuudessa hyvin yksipuolisen kuvan oppilaasta. Avun huutelemisen sijaan ulkopuolelta (erityisopettaja, avustaja) voitaisiin keskittyä siihen, kuinka paljon yksittäinen opettajakin voi vaikuttaa oppimistuloksiin tekemällä joskus hyvin pieniäkin eriyttämistoimenpiteitä, jotka eivät vaadi rahaa tai lisäapua kaikissa tilanteissa. Esim. läksyjen määrää ja tekotapaa voidaan muokata tarpeen mukaan. Toki joskus vaaditaan enemmänkin tukea, mutta moni ns. erityinenkin pärjäisi sillä, että tehdään oppimissuunnitelma, missä pyritään huomioimaan oppimisen haasteet. Erityisopettaja voi auttaa, mutta ei hänen läsnäolonsa aina ole välttämätön. Ei erityisopettajien resurssi eikä mikään resurssi riitä siihen, että luokassa olisi aina kaksi aikuista.

Veli Laurinsalo

Tämä on todella polttava ja ajankohtainen kysymys. Keskeiset mediat kirjoittavat viikoittain kouluongelmien ja levottomuuden lisääntymisestä, mitä tässäkin artikkelissa puitiin.

Olen itse työskennellyt yli 20 vuotta oppimisen ja levottomuuden ongelma-alueiden kanssa sekä kuntoutuksessa että opettajien kouluttamisen parissa. 2005-2008 RAY tuki kehitystyötä, jonka myötävaikutuksella mm. testattiin käytännössä opettajille suunniteltua neurofysiologisen harjoittelun ongelmien syitä kuntouttavaa harjoitusmetodiikkaa. Käytännön kokeessa oli mukana kolmen kunnan alueilta sekä PK että alakoulun oppilaita. Koe oli täydellinen menestys, levottomat rauhoittuivat, lukemisen ongelmat vähenivät ja oppimistulokset paranivat kauttaaltaan. Tästä linkistä tai osoitteesta https://www.sensomoottori.com/lisaetietoja-opettajille löydät mm. "Tutkimus Sensomoottorin käytöstä kouluissa ja päiväkodeissa" raportin.

Noin vuosi sitten tästä ohjelmasta julkaistiin laajennettu verkkopohjainen kuntouttava harjoituskokonaisuus nimeltä Sensomoottori. Se on tällä hetkellä todennäköisesti maailman paras vapaasti hankittavissa oleva laajakirjoinen oppimisen ja keskittymisen syitä kuntouttava ohjelma, soveltuen sekä perheille että opettajakoulutukseen. Toisin sanoen, Suomessa löytyy maailmanluokan osaamista! Jos aihe kiinnostaa, niin tästä linkistä tai ositteesta https://www.sensomoottori.com/sensomoottori-uutiskirje-marraskuu- voit tutustua tähän Sensomoottorin opettajakoulutukseen.

Suurin este on, kuten US:n artikkelissakin todetaan, kuntien talousahdinko ja kunnan taloudenpidon perusfilosofia: jokainen maksu on kulu, ei koskaan investointi.

Kun tiedetään, että jokainen syrjäytyminen maksaa kunnalle useita satoja tuhansia, ja pahimmassa tapauksessa jopa miljoonan, niin luonnollisesti syrjäytymisen suurinta yksittäistä syytä, oppimisen ja keskittymisen ongelman ennaltaehkäisyä pitää kohdella investointina suuriin säästöihin. Ja tässä talousajattelussa ei oteta vielä huomioon tämän ongelman yksilölle ja perheille aiheuttamaa psyykkistä ja taloudellista ahdistusta.

Onneksi viime vuosina moni kunta onkin jo kouluttanut koko varhaiskasvatuksen ja alakoulun opettajakuntaansa toteuttamaan Sensomoottori-ohjelmaa. Jos asut sellaisen kunnan alueella, saat olla tyytyväinen. Suurin osa kuntia nukkuu kuitenkin vielä autuaasti ”prinsessa Ruususen unta” ja säästelee roposia mutta tuhlaa samalla miljoonia hoitamattoman ongelman seurauksiin.

Tapio Meriluoto

Syyttävää sormea voidaan kyllä osoittaa opettajienkin suuntaan. Hehän itse ovat hyväksyneet tämän kaiken!

Opettajathan eivät ole käytännössä edes yrittäneetkään tehdä mitään tämän epäkohdan korjaamiseksi, vaan ovat kiltisti suostuneet tähän. Näin siitäkin huolimatta, että opettajilla on vahva ja vaikutusvaltainen ammattijärjestö, joka halutessaan olisi pystynyt helposti tämän huononnuksen estämään.

Niinpä vastustaminen on sitten jäänyt yksittäisten opettajien harteille, mikä käytännössä ilmenee joko opettajan irtisanoutumisena tai jonkinlaisen "hällä väliä" -asenteen omaksumisena, jossa opettaja ei enää edes yritäkään hoitaa työtään kunnolla eikä muutenkaan piittaa enää mistään.

Tapani Vieri

Emeritusopena häpeän "vahvan ja vaikutusvaltaisen" ammattijärjestömme OAJ:n täydellistä voimattomuutta ja aikaansaamattomuutta paitsi tässä myös monessa muussa opetusta koskevassa asiassa, alkaen vaikka opettajien palkoista...Erkki Kangasniemi oli malliesimerkki järjestöjohtajasta, joka uhosi ja uhosi, mutta oli täysin pehmeä pelle tosipaikan tullen. Ja ammattijärjestön tyyli on jatkunut samanlaisena hänen jälkeensäkin. Järkiinnyin eroamaan OAJ:sta turhan myöhään, kaduttaa Kankkulan kaivoon menneet jäsenmaksut vieläkin!

Tapio Meriluoto

Juuri tätä minäkin tarkoitin. OAJ:lla olisi ollut valtaa ja voimaa estää tämäkin älyttömyys, jos se vain olisi halunnut niin tehdä.

Jostain syystä opettajien ammattijärjestöä eivät tämäntyyppiset asiat kuitenkaan kiinnosta, ja niinpä jäsenistö saa sitten kärsiä - ja tyytyä vain kiroilemaan tilannetta keskenään kahvihuoneessa.

Tiina Pihlajamäki

Silloin kun lakimuutos tuli, suurin pelko opettajakunnassa oli, että tästä tulee vain kuntien tapa säästää. Että sinänsä kauniin inkluusioajatuksen turvin käytännössä lakkautetaan erityisluokat ja sijoitetaan kaikki oppilaat tavallisiin luokkiin ilman lisäresursseja. Myös OAJ piti yllä keskustelua tästä huolesta. Lain laatijoiden taholta vakuutettiin, että näin ei tule käymään. Nyt olisi silmien avaamisen paikka. Järjestettiinkö olemassa olleet resurssit uudella tavalla niin, että niitä siirrettiin erityisesti yleisopetuksen luokkiin? Tai mikä olisi ollut välttämätöntä, lisättiinkö resursseja tuen hajauttamisen edellyttämällä volyymillä? Vai onko lakimuutoksen jälkeen resursseja peräti vähennetty? Vastaus on tiedolla kaikilla päättäjillä.

Kuka uskaltaisi sanoa ääneen, että lakimuutos yhdistettynä kuntien heikentyneeseen talouteen vei heikoimmassa asemassa olevilta lapsilta kehityksen eväät? Lakimuutos olisi sinänsä ollut oikeansuuntainen, jos lakiin olisi samalla kirjattu maksimiryhmäkoot ja rajat erityisen ja tehostetun tuen lapsille per ryhmä. Nyt hyvä tarkoitus jäi puolitiehen, ja seuraukset alkavat näkyä.

Heta Pukki

Minulle jää arvoitukseksi, mikä olisi paremmin, jos jouduttaisiin sanomaan "... sun luokkaan on tulossa Anselmi, jolla me tiedetään olevan ongelmia, mutta niille meillä ei ole nimeä eikä tarkempaa kuvausta". Diagnoosi on väline, jonka pitäisi auttaa pääsemään parhaaseen mahdolliseen tilanteeseen niillä resursseilla, mitä on käytössä. Jos joku käyttää sitä tavalla, joka johtaa leimautumiseen tai henkilön itsetunnon heikkenemiseen, se on huonoa ammattikäytäntöä. ADHD- tai autismikirjon diagnooseissa ei ole sen enempää hävettävää kuin liki- tai kaukonäköisyysdiagnooseissa ja samalla tavalla niistä muodostuu joidenkin kohdalla hyvin vähäisiä toimintarajoitteita, kun oikeat välineet ja asenteet otetaan käyttöön. Jos vältellään diagnosointia oletetun leimautumisen perusteella, se vastaa vähän sitä jos jätettäisiin näkö tarkastamatta ellei perheellä ole varaa laseihin, tai koska itsetunto saattaisi kärsiä lasien käyttämisestä, ja sata vuotta sitten kaikki lapset pärjäsi ilmankin.