Perjantai 18.1.2019

Tuhosi 7 vihollispanssaria: ”Itsenäisyys saavutettu taistellen”

Jaa artikkeli:
Luotu: 
6.12.2012 10:24
Päivitetty: 
6.12.2012 11:07
  • Kuva: Petteri Paalasmaa / Uusi Suomi
    Kuva
    "Sotahan on aivan niin kuin joku muukin työ. Joku pärjää ja joku ei", Lehväslaiho sanoo.
  • Kuva: Petteri Paalasmaa / Uusi Suomi
    Kuva
    Sotaveteraani Reino Lehväslaiholla on päässään panssarimiesten baretti. "Sitä ei oteta päästä kirkossakaan", hän sanoo.
  • Kuva: Petteri Paalasmaa / Uusi Suomi
    Kuva
    "Onpahan ollut melkoinen seikkailu tässä, mutta ei ole enää sillä tavalla kavereita, että voisi muistella näitä", Reino Lehväslaiho sanoo.
  • Kuva: Petteri Paalasmaa / Uusi Suomi
    Kuva
    Elokuvaohjaaja Åke Lindmanin elokuva Tali-ihantala 1944 perustuu osittain Lehväslaihon kirjoituksiin. Hän oli luvannut Lindmanille tekstinsä käyttöön kahvin ja leivoksen hinnalla. "Lopulta Åke sanoi, että saat kaksi leivosta", Lehväslaiho sano
|

Faktakulma

Reino Lehväslaiho

– Osallistui talvi- ja jatkosotaan sekä Lapin sotaan.

– Toimi panssarivaunun ampujana.

– Tiedetään tuhonneen seitsemän vihollispanssarivaunua.

– Hänellä on 30 sotilaan kunniamerkkiä.

– 90-vuotias Lehväslaiho on kirjoittanut 45 sotakirjaa.

– Ensimmäisessä kirjassaan Panssarisotaa 1941-44 Lehväslaiho kirjoittaa omia kokemuksiaan sodasta panssarivaunumiehistössä.

– Lehväslaiho on mahdollisesti tuotteliain suomalainen sotakirjailija.

– Hän on yksi kolmesta elossa olevasta sotakamreerista.

Lähteet: Wikipedia, Helsingin Sanomien kirjaseuranta

Kolmessa sodassa eturintamassa taistelleelle Reino Lehväslaiholle sota oli työtä muiden töiden joukossa. Hän ei paennut sotaa ja muistojaan rauhan tultuakaan, päinvastoin: sotasankari on sittemmin kunnostautunut kirjoittamalla 45 sotakirjaa.

90-vuotias sotakamreeri kirjoittaa yhä ”seikkailuistaan”, vaikka muistelutovereita ei enää juuri ole.

– Onpahan ollut melkoinen seikkailu tässä, mutta ei ole enää sillä tavalla kavereita, että voisi muistella näitä, Reino Lehväslaiho sanoo Uudelle Suomelle veteraanikodissa Seinäjoella.

Lehväslaiho kertoo Uuden Suomen itsenäisyyspäivän haastattelussa muun muassa, miksi hänestä ei yrityksestä huolimatta ikinä tullut rakkausromaanien kirjoittajaa ja miksi hän tunsi olevansa ”valittu ihminen” Kyproksella.

”Ei sellaista tule kuin pelko”

17-vuotiaana talvisotaan lähtenyt Lehväslaiho palkittiin sota-ansioistaan lukuisin kunniamerkein. Panssarijoukoissa palvellessaan hänen tiedetään muun muassa tuhonneen seitsemän vihollisen panssarivaunua.

Veteraani ihmettelee, miksi sodan yhteydessä puhutaan aina pelosta.

– Sotahan on aivan niin kuin joku muukin työ. Joku pärjää ja joku ei, Lehväslaiho sanoo.

Veteraanikodin sohvalla istuessaan hän kertoo sodasta karmivia yksityiskohtia, mutta ne eivät tunnu miestä järkyttävän. Hänen mukaansa sodassa ”sellaista ei tule kuin pelko”, vaan pahinta oli odottaminen: kun tiesi, että kuuden tunnin kuluttua, tasan kello viideltä, hyökätään.

– Se menee niin kovaksi se jännittäminen, ei pelko, mutta jännitys, että puheet loppuu panssarivaunun sisällä. Kukaan ei puhu sen takia, että kaverit kuulisi äänestä, että nyt se alkaa vapista.

Lapin sodassa pakkasta oli pahimmillaan 42 astetta, eikä panssarivaunuissa ollut lämmityslaitteita.

– Kavereilla oli kumiteräsaappaita. Nehän palellutti varpaansa ja muutamilta leikattiin varpaat pois, Lehväslaiho sanoo.

”Uskomatonta, että sieltä on tultu elävänä”

Lehväslaiho muistelee hämmästellen vihollisen pommituksia, joissa tuhannen kilon pommit tippuivat vieri viereen.

– Kun se tulee maahan, se on kymmenen metriä reunasta reunaan ja yhdeksän metriä syvä. Juokse siinä karkuun kun näitä on koko maasto täynnä.

– Se on uskomatonta, että sieltä on tultu elävänä, hän toteaa.

Panssarivaunutaistelut käytiin Lehväslaihon mukaan lähimmillään sadan metrin etäisyydeltä.

– On se jäykkää, kun tullaan mutkan takaa vastakkain panssarivaunuilla, puks, aletaan ampua ja katsotaan kumpi siitä jää sitten, Lehväslaiho sanoo ja kiihtyy hieman.

– Kun sellaisen panssarivaunun kylkeen ampuu, se räjähtää kuin atomipommi, luukut aukeavat ja pari äijää voi lentää sieltä palavana.

Miltä tuntui nähdä kun kavereita kuolee?

– Sotahan on sellaista, että siellä kuollaan ja haavoitutaan, hän toteaa.

Kuolleiden ja haavoittuneiden näkemiseen tottui sodassa.

Lehväslaiho kertoo tuhonneensa viollisjoukkoja ”niin, että miehet lensivät oksille”.

– Ei siinä ole muuta kuin verta ja paskaa. Kun käsky on annettu, että pysäyttäkää puna-armeija, niin se pysäytetään siinä paikassa, Lehväslaiho sanoo.

Kirjailijaksi everstin ”käskystä” ryypäten ja saunoen

Kun sota loppui, Lehväslaiho ihmetteli miksi jalkaväestä tai kovimmasta panssaridivisioonasta ei tehty kirjoja.

– Soitin meidän everstille ja kysyin tekevätkö herrat upseerit tai majurit kirjoja. Hän sanoi, että te olette olleet itse mukana alusta loppuun, tehkää itse, Lehväslaiho kertoo.

– Sanoin – herra eversti, tehdään. Siitä se lähti, hän lisää.

Pian Lehväslaiho haastatteli kirjoihinsa ”erään everstiluutnantin” ehdotuksesta muita sotaveteraaneja.

– Sukkuloin ympäri Suomea. Ryypättiin ja saunottiin jätkien kanssa. Näin se alkoi, Lehväslaiho muistelee alkutaivaltaan kirjailijana.

Kerran Lehväslaiho sanoi haluavansa kirjoittaa rakkausromaanin, mutta WSOY-kustantamon silloinen pääjohtaja Hannu Tarmio sanoi, että pysy vaan sodassa.

Miten muut sotaveteraanit ovat suhtautuneet kirjoihin?

"Tuli sellainen tunne, että olen jotenkin valittu ihminen, että voin elää näin ja juoda Coca-Colaa Kyproksella."

– Kommentit kirjoista ovat lyhyitä. Joku sanoi, että se oli kiva lukea, Lehväslaiho sanoo.

Moni vaikeni, yksi kirjoitti: miksi?

Monet sotaveteraanit vaikenivat sodasta, mutta Lehväslaiho palaa karmeisiin tapahtumiin kirjoissaan vuodesta toiseen. Oliko sota hänelle vähemmän traumaattinen kuin joillekin muille?

Lehväslaiho pitää tauon, katsoo alas ja sanoo:

– Lähdin Toijalan yhteiskoulun penkiltä neljän pojan kanssa. Haavoituin 17-vuotiaana ensimmäisen kerran ja jatkosodassa 19-vuotiaana toisen kerran.

Elokuvaan ”kahdesta leivoksesta”

Elokuvaohjaaja Åke Lindmanin elokuva Tali-ihantala 1944 perustuu osittain Lehväslaihon kirjoituksiin.

– Tali-Ihantalassa on sellainen kohtaus, kun majuri hakee minut kun olen haavoittunut. Olen ranteisiin saakka veressä, Lehväslaiho kuvailee.

Hän oli luvannut Lindmanille tekstinsä käyttöön kahvin ja leivoksen hinnalla.

– Lopulta Åke sanoi, että saat kaksi leivosta, Lehväslaiho sanoo ja repeää nauruun.

Useimmissa sotakirjoissa, jotka on tehty sodan jälkeen, on Lehväslaihon mukaan yksi yhteinen virhe. Sodan jälkeen upseerikoulun käyneet kirjoittajat kuvaavat käskynantoa hänen mielestään kuin ”pyhäkoululapsille”.

– Sodassa sanottiin, että perkeleesti päälle, eikä mitään hienosteltu. Ei komppanianpäällikkö voi sanoa, että eteenpäin, vaan sanoi, että sällit perkele ja sitten mennään, Lehväslaiho sanoo.

Haavoittumiset: ”Kaurapuuro pysähtyy tuohon”

Lehväslaiho sai kehoonsa sodissa osumia. Ensimmäisen kerran hän haavoittui jo 17-vuotiaana talvisodassa, kun sai käsikranaatista jalkaansa.

– Siinä haavoittui kuusi muutakin. Oltiin kuitenkin siinä kunnossa, että pystyttiin hiihtämään kokonainen yö. Lunta oli vyöhön saakka.

Lehväslaiho on saanut osuman myös leukaansa katsottuaan panssarivaunun luukusta ulos. Mies ei tunnistanut kasvojaan peilistä herättyään sairaalassa, mutta myöhemmin leuka saatiin korjattua. Kokemus sairaalasta jäi miehen mieleen.

– Käsiä ja jalkoja poikkinaisena lattialla kuin teurastamossa, hän sanoi.

Loukkaantumisista huolimatta Lehväslaiho on kuitenkin kohtuullisen terve vielä 90-vuotiaana.

– Tässä on sirpalepesäke. Kaurapuuro pysähtyy tuohon, jos ei aamulla juo, hän kertoo ja osoittaa rintakehäänsä.

Kapakkaseurueet jakaantuivat sodan jälkeen

Kun sota loppui, Lehväslaiho lähti koulun penkille ja töihin.

– Osa meni töihin ja osa ryyppäsi kymmenen vuotta, hän toteaa.

Rintamalta palaaville sotilaille jaettiin kunniamerkkejä, mutta kotirintaman miehet eivät sotaveteraaneista välittäneet. Toijalassa oli sodan jälkeen iso rautatieasema, missä oli noin 90 kotirintamamiestä töissä.

– Ne häpesivät, etteivät olleet rintamalla ja karttoivat rintamamiehiä, Lehväslaiho sanoo.

– Kun mentiin kapakkaan, niin ei nämä rautatieläiset tulleet sinne meidän kanssa ryyppäämään, hän kertoo.

Poliittisen puolueet ”hyppivät toistensa silmille” sodan päätyttyä, mutta rintamamiehet pitivät yhtä puolueesta riippumatta.

– Vaikka osa oli sosialidemokraatteja ja osa kommunisteja, kapakassa oltiin samoissa pöydissä. Rintamamiehet olivat aina yhdessä, Lehväslaiho sanoo.

– Jos ei ollut rahaa, niin aina joku, jonka vanhemmilla oli rahaa, tarjosi.

Miten sota muutti Suomea?

– Se on vaikea kysymys. Sieltä lähti 500 000 siirtolaista Suomeen. Maksettiin niin suuret sotakorvaukset, että piru vieköön. Sinne meni laivoja ja junia ja kaikkia.

Nykyisin kaikilla nuorillakin on autot, Lehväslaiho kummastelee.

– Ei tällaista ylellisyyttä piru vieköön ollut ennen.

Kyproksella ”valittuna ihmisenä”

Myöhempinä aikoina Lehväslaiholla oli yhdeksän vuoden ajan oma talo Kyproksella.

– Kyllä siellä kivaa oli, kun soitin kavereille Suomeen, missä oli 30 astetta pakkasta, hän nauraa.

– Tuli sellainen tunne, että olen jotenkin valittu ihminen, että voin elää näin ja juoda Coca-Colaa siellä.

Kirjailija on tehnyt sodan jälkeen töitä myös toimistoesimiehenä Kuolan niemimaan tietyömailla ja myöhemmin kartoitustoimiston esimiehenä.

– Sain silloin sydäninfarktin ja niitä on ollut jo monta, hän kertoo.

”Vaikka soturi kuolee, leski saa jäädä”

Lehväslaihon mielestä veteraaneja kunnioitetaan Suomessa edelleen.

– Melkein joka kylässä on tällaisia taloja, joihin sotaveteraani pääsee asumaan, hän kertoo.

Lehväslaiholla on sotaveteraanien talossa sijaitsevan asunnon lisäksi omakotitalo kahden kilometrin päässä sekä kesämökki, jossa hän viettää aikaa vaimonsa kanssa.

– Täällä saa jalkahoitoa, käsihoitoa, hierontaa ja saunaa, mutta ne pitää itse maksaa. Kyllä täällä ainakin yritetään hoitaa veteraaneja. Ja vaikka soturi lähtee, leski saa jäädä, Lehväslaiho sanoo.

Itsenäisyyspäivän vietolla on Lehväslaihon mielestä suuri merkitys.

– Kun kuulee Maamme-laulun, Finlandian ja Porilaisten marssin, niin kyllä se hiljentää sotia käyneen ikäluokan ja vähän nuoremmatkin. Kyllä sen näkee siitä juhlakansasta, hän sanoo.

Lehväslaiho viettää itsenäisyyspäivää sotaveteraanien talolla sekä Seinäjoen kaupungintalolla, jossa on armeijan soittokunta ja puheita.

Lehväslaiho on pitänyt lukuisia puheita sodasta ja Suomen itsenäisyydestä vuosien varrella. Muutama vuosi sitten hän piti puheen Linnan juhlissa presidentti Tarja Halosen pyynnöstä.

– Kenenkään ei tarvitse jännittää eikä pelätä, että joku tulisi tänne uudestaan yrittämään, veisi rahat, maan ja vallan. Jokainen voi aivan rauhassa kuokkia omia kivipeltojaan napapiirin molemmin puolin – – On kuitenkin muistettava, että elämme nytkin taistellen saavutetussa itsenäisessä Suomessa. Erityisesti nuorten on muistettava, että kunnia – mitä se jokaiselle onkaan – on annettava niille etulinjojen sotilaille, joille kunnia kuuluu ikuisiin aikoihin sukupolvesta sukupolveen, Lehväslaiho muistelee juhlapuhettaan.

Faktakulma

Reino Lehväslaiho

– Osallistui talvi- ja jatkosotaan sekä Lapin sotaan.

– Toimi panssarivaunun ampujana.

– Tiedetään tuhonneen seitsemän vihollispanssarivaunua.

– Hänellä on 30 sotilaan kunniamerkkiä.

– 90-vuotias Lehväslaiho on kirjoittanut 45 sotakirjaa.

– Ensimmäisessä kirjassaan Panssarisotaa 1941-44 Lehväslaiho kirjoittaa omia kokemuksiaan sodasta panssarivaunumiehistössä.

– Lehväslaiho on mahdollisesti tuotteliain suomalainen sotakirjailija.

– Hän on yksi kolmesta elossa olevasta sotakamreerista.

Lähteet: Wikipedia, Helsingin Sanomien kirjaseuranta

Jaa artikkeli:

Kommentit

Olli-Pauli Sarvaranta

Kaikkin kunnia Leväslaiholle ja hänen veteraaniveljilleen! Myös oma jatkosodan luutnantti-isäni oli kolmen sodan veteraani ja sotainvalidi. Vähemmän kunnioitusta suon kuitenkin niille tahoille, jotka silmät sumeina puhuvat "sotiemme veteraaneista" ja sankareista, mutta jotka samalla ovat valmiita ylenkatsomaan maamme turvallisuustarpeita ja laiminlyömään puolustusvoimien kehittämisen. Näillä tahoilla tarkoitan henkilöitä, jotka eri foorumeilla vastustavat lähes kaikkea yhteistyötä länsimaiden kanssa ja mieluusti näkisivät Suomen eristäytyvän Venäjän kupeeseen.

Nyt jo edesmennyt isäni ei mitenkään olisi voinut hyväksyä tätä kehitystä. Hänen monet komennuksensa maailman eri puolille opettivat hänet asemoimaan Suomen aseman maailman maantieteellisellä ja poliittisella kartalla. Kuulumme länteen ja läntisten maiden kanssa meidän kuuluu tehdä myös puolustuspoliittista yhteistyötä. Tämä ei mitenkää ole vaihtoehto hyville naapurusuhteille Venäjän kanssa, mallina vaikka Saksa ja Ranska, joiden maiden kauppa ja muu yhteistyö Venäjän kanssa on mittavaa.

Jukka Palo

". Vähemmän kunnioitusta suon kuitenkin niille tahoille, jotka silmät sumeina puhuvat "sotiemme veteraaneista" ja sankareista, mutta jotka samalla ovat valmiita ylenkatsomaan maamme turvallisuustarpeita ja laiminlyömään puolustusvoimien kehittämisen"

Miten suhtaudut niihin luonnontieteiden ja tekniikan ammattilaisiin, jotka eivät koskaan pyrkineet ensimmäiselle sektorille maksaaseen veroina puolustusvoimien tarpeet?

Mark Andersson

Jopa armeijassa tolkutettiin jo 1970-luvulla, samoin kuin lukuisien veteraanien suusta on kuultu, että se joka väittää, ettei sodassa pelännyt, valehtelee.

"Sotahan on aivan niin kuin joku muukin työ. Joku pärjää ja joku ei, Lehväslaiho sanoo."

No, jääköön tuollainen omaan arvoonsa. Sotaveteraanien kaikkia puheita ja mielipiteitä ei pidä kunnioittaa saati uskoa, vaikka he kärsimyksensä ja sen kiistämisen onkin läpikäynyt. Toisin sanoen veteraanien mielipiteiden asettaminen kriittiseen valoon EI tarkoita, sitä, etteikö heidän suorittamalleen teolle, jossa suuri osa oli tahtomattaan mukana, ei annettaisi arvoa.

Mutta ihan mitä tahansa ei tarvitse kuunnella.

Pasi Ensio

"Sotahan on aivan niin kuin joku muukin työ. Joku pärjää ja joku ei, Lehväslaiho sanoo."

Tuo on varmasti Leväslaihon, kuin monen muunkin veteraanin tapa käsitellä asiaa. Turhaa miettiä sotaa sen syvällisemmin.

Matias Gerlich

Laskin kerran jatkosodan hyökkäysvaiheen kovien taistelujen (joissa pataljoona menetti n. sata sotilasta tappioina) määrän ja päädyin siihen että kuuden kuukauden aikana keskiverto pataljoona kävi puolenkymmentä tällaista todella kovaa taistelua.

Tämä osoittaa sen minkä mm. sodassa itsekin ollut pilapiirtäjä Kari Suomalainen totesi että ihmisillä on väärä kuva sodasta. Tosiasiassa siellä ei juosta vaan kävellään ja suurimmalta osalta siellä ei tapahdu juuri mitään.

Nykyihmisten käsitys sodasta perustuu etupäässä amerikkalaisiin elokuviin, siis propagandaan.

Jukka Palo
Vastaus kommenttiin #60

Sota ei ole joukkoyksikön tai sotatoimiyhtymän osalla samanlaista kuin joillain yksikön osilla.

Jos ajatellaan liikuntasotaa niin kovin paljoa ei muutu esimerkiksi huollon tehtävät, kun taas hyökkäyksessä jne. voi jalkaväkisotilaan tehtävä muuttua dramattisesti.

Yleensä sotaelokuvat tehdään sen 20%:n eli etulinjan jalkaväkisotilaan näkökulmasta, koska tukevien ja huoltavien aselajien taistelussa ei ikään kuin ole mitään riittävän dramattista.

Miten monta minuuttia "taistelua" kolmen ja puolen vuoden jatkosodan aikana kävi esimerkiksi Tampereen ilmatorjunta?

Voisi melkein väittää, että jatkosodankin aikana oli melkein vaarallisempaa olla Kouvolan konduktööri kuin Tampereen ilmatorjuntamies. Kouvolan junanlähettäjä ei ollut rintamamies niin kuin Tampereen ilmatorjuja.

Jukka Palo

Tuo ensimmäinen maailmansota Suomessa on edelleen epäsymmetrisen historiankerronnan kohteena. Ne, jotka palvelivat vapaaehtoisina Venäjän keisarikunnan armeijassa, ovat aktiivisesti unohdetut verrattuna niihin, jotka palvelivat isänmaan puolesta maanpettuneina Saksan valtakunnan Preussin kuningaskunnan armeijassa.

Muistelen, että suomalaisia, jotka kenraaliluutnantti Mannerheimin tapaan palvelivat vapaaehtoisesti Nikolai II:a oli tavallisessa päällystössä, alipäällystössä ja miehistössä, oli noin 1 200, kun taas 1800 jääkäristä vain 2/3 osallistui sisällissotaan.

Muistelen myös, että Pietarin suomalaisessa punaupseerikoulussa oli enemmän opiskelijoita kuin 1920 perustetussa Reserviupseerikoulussa.

Historiankerronta ei ole ollenkaan symmetristä johtuen siitä, että eri aikoina kiinnostus suuntautuu eri asioihin. Onkin ajanjaksoja, joissa aikaa nopeammin muuttuu historian, tarinnankerronta muka menneisyydestä.

Historian hallinta koetaan keinoksi hallita nykyisyyttäkin ja vaikuttaa tulevaisuuteen.

Matias Gerlich

Hyvin olet sisäistänyt sodasta mitään tietävien ikäluokkien eli "traumatohtoreiden" näkemykset.

On ehkä näille tohtoreille ja jokapaikan uikuttajille yllätys että valtava enemmistö etulinjan sotilaista jotka selvisivät hengissä eivät suinkaan traumatisoituneet vaan palasivat sodasta yllättävän ehjinä henkisesti. Sodan jälkeen he eivät ryypänneet ja riehuneet läheskään samalla intensiteetillä kuin pullamössösukupolven kasvatit, nämä "punkkarit".

Suomessa on ollut itsenäisen historiansa matalimmat rikostilastot juuri vuosina 1948-1968.

Pekka Iiskonmaki

Minun aikanani oli vielä Pataljoonassa neljä rintamalla ollutta. Taisivat muuten olla parhaita esimiehiä varusmiehelle.
Meidän pataljoonassa oli vain yksi liian innokas kantapeikko, muut olivat todella asiallisia ammattimiehiä.
Myöhemmin kuulin hänenkin miehistyneen.

Jukka Palo

Osa puolustusvoimien henkilökuntaan kuuluvista aikuistuu noin 30 ikävuoden jälkeen. Niissä 25-vuotiaissa on vielä olemassa sotakoulujen pihavireyttä jäljellä ennen kuin ainakin maavoimien harmaa massa ja koneisto tasaa heidätkin.

Puolustusvoimat on sikäli mielenkiintoinen paikka, että patriootteja siellä löytyy aivan yllättäviltä tahoilta, mistä ei edes odottaisi. Tämä koskee koko kirjoa toimiupseereista eversteihin, jotka jaksavat maltillisesti ja perusjärkevästi hehkua vielä 50-vuotiainakin.

Puolustusvoimien ongelma on siinä, että se ei voi sallia sananvapautta.

Matias Gerlich

Tuo haastattelu on siinä mielessä hyvä ja tarpeellinen että se kumoaa sen viime vuosina ikävällä tavalla sodan kuvaa vääristelleen väitteen jonka mukaan sodasta olisi tullut pois vain pelkästään traumatisoituneita rintamataistelijoita. Tässä tutkijat unohtavat sen mm. evoluutiobiologien tiedon jonka mukaan ihminen on pohjimmiltaan sellainen eläin että se kykenee sopeutumaan luultua paremmin muuttuneisiin olosuhteisiin ja osaa suhteuttaa kunkin tapahtumasarjan omaan aikaansa.

Muistutettakoot nykysuomalaisia myös siitä, että sodassa pahasti haavoittuneista ja näin ollen morfiinihoitoakin saaneista kymmenistä tuhansista sotilaista vain äärimmäisen harva jäi heroiinikoukkuun. Lisäksi sodan jälkeiset vuodet aina 1960-luvun lopulle asti olivat väkivaltatilastojen mukaan maamme rauhallisimmat.

Koko väite "traumatisoituneista sotilaista" taitaa olla näiden nuorten vasemmistolaisten historiantutkijoiden oma keksintö?

Jukka Palo
Vastaus kommenttiin #16

Näin on. Sadattuhannet sotilaat Suomessa takaava sodanuhan ja oikeudenmukaisen rauhan.

Ellei Suomessa olisi sotilaita, olisi kyseessä pakkorauha. On valittava sota ja vapaus tai rauha ja orjuus. Orjuuden lopputulos on kuitenkin aina sota. Ei rauhaa ilman oikeutta.

Jan Hartikainen
Vastaus kommenttiin #18

Noinhan se normaali ihminen ajattelee, kun ei tiedä mistään muusta. Me tiedetään vain sitä mitä meille on opetettu tuhansii vuosii sitten kautta historian, että "pitää sotia jotta voimme elää rauhassa" . Tämä ajattelutapa on jo niin monta tuhat vuotta vanha, ja me vieläkin ollaan niin typerii että uskomme sen olevan 100% totta. Ihmisissä on mahdollisuus, aivan luonnollinen mahdollisuus humaanin yhteistoimintaan.

Olemme sotineet ja saavuttaneet rauhan, sotineet, rauhan, sotineet,rauhan,sotineet,rauhan jne...Mutta nyt olemme sellaisessa pisteesä että seuraava sota sammuttaa koko valon maapallosta. Nyky aseteknologia + Hullu ihmismieli = Täystuho.

Jan Hartikainen
Vastaus kommenttiin #31

Niin kauan joo kun 5000 vuotta vanha ajattelukaava elää meissä vielä. Entä jos me unohdettais sellainen idioottimainen traditio kokonaan? Noh...Kyl me ihmiset sit tajuumme viimeistään kun oma perseemme on tules...Ja se on aika säälittävää.

Jan Hartikainen

@Ykä Lepola. Juu, on hienoo se mitä olemme tehneet :). Mutta tällainen jatkuva muisteleminen menneitä halvaannuttaa meidän mieltä keksimään uusia keinoja miten toimia just nyt. Mitä meidän pitää NYT tehdä, mikä on ajankohtaista NYT...Ei sillä ole enään mitään merkitystä mitä 70 vuotta sitten tapahtu. Kuulostaa varmaa jonkun korvis todellä röyhkeästi sanottu mutta näin se vaan on. Mielestäni se on vaan aivan käsittämätöntä että me ei vieläkään olla opittu mitään niistä kahdesta maailmansodista. Vieläki menee miljoonej rahaa aseisiin jne, moni maa jatkuvasti aseistaa itteään pitkin hampain... Mikä meidän tavoite tällä on? Halutaanko me oikeesti se ww3?

Ei tämä ole mitään hippi unelmointii. Tämä on tosiasia.

Jani Miettinen
Vastaus kommenttiin #24

Turha sinä täällä saarnaat, ei auttaisi vaikka menisit Niinistölle saarnaamaan.
Suomi on niin pieni maa, että vaikka laittaisimme 0 euroa aseisiin, tai valtion bubjetista 50%, niin sillä ei olisi mitään vaikutusta maailman sotiin.

Mene kääntämään Yhdysvaltoje, Kiinan, Saksan, Ranska, Iso-Britannian, Venäjän, Intian, Japanin ja muiden suurvaltojen johtajien päät, sekä kansojen, niin saatat nähdä sen rauhan.

Ja sillä on oikeasti merkitystä mitä tapahtui 70 vuotta sitten, koska välillisesti jo Napoleonin sodat aihettivat molemmat maailmansodat. Jos et usko, niin opiskele historiaa. Ennen kaikkea Brittiläisen Imperiumin ja Ranskan imperiumin valtataistelut ja miten ne muuttuivat Brittiläisen imperiumin ja Saksan keisarikunnan kuumiin väleihin.

Brittien tavoite oli aina saattaa Manner-Euroopan suurvallat toistensa kurkkuihin ja pysyä saaressaan turvassa laivastonsa avulla ja liittyä sotaan kun toiset ovat moukaroineet henkivereihin toisensa.

Jan Hartikainen

"Kenenkään ei tarvitse jännittää eikä pelätä, että joku tulisi tänne uudestaan yrittämään, veisi rahat, maan ja vallan. Jokainen voi aivan rauhassa kuokkia omia kivipeltojaan napapiirin molemmin puolin – – On kuitenkin muistettava, että elämme nytkin taistellen saavutetussa itsenäisessä Suomessa. Erityisesti nuorten on muistettava, että kunnia – mitä se jokaiselle onkaan – on annettava niille etulinjojen sotilaille, joille kunnia kuuluu ikuisiin aikoihin sukupolvesta sukupolveen, Lehväslaiho muistelee juhlapuhettaan." Tää on sitä vanhaa ajattelutapaa joka on jo aikansa elännyt, nyt on aika aika siirtyä uuteen tietoisuuteen.

Matti Loikkanen

– Kun mentiin kapakkaan, niin ei nämä rautatieläiset tulleet sinne meidän kanssa ryyppäämään, hän kertoo.
Poliittisen puolueet ”hyppivät toistensa silmille” sodan päätyttyä, mutta rintamamiehet pitivät yhtä puolueesta riippumatta.

Sodan jälkivuosina rautatieläisten kantaporukka oli %100 kommunisteja, eivätkä varmasti tulleet samaan pöytään veteraanien kanssa. Jos sanoit hyväksyvän sanan sodasta, tuli nurkistä.

Jukka Mikkola

Kirjoitin toisaalla, mutta tämä kirjoitus sopii myös tänne:

Viime marraskuussa Isänpäivänä vuosi sitten olin sauvakävelyllä ja matkan varrella nostettiin eräällä pihalla Suomen lippua salkoon Isänpäivän kunniaksi. Totesin siihen, että on lipulla hintaa. Siihen ystävällinen rouva totesi, että niin on. Sanoin tähän, että se on maksanut 83 000 sankarivainajaa ja jatkoin matkaa. Tämä toteamus sopii hyvin uudistettavaksi myös tänään Itsenäisyyspäivänä.

Lipulla on totta tosiaan hintaa. Tosiasiassa se on maksanut vieläkin enemmän: Talvisodan uhrit olivat 26 662 kaatunutta ja Jatkosodan uhrit olivat 63 327 kaatunutta eli yhteensä 89 989 kaatunutta.

Tätä taustaa vasten Suomen alistaminen ERVV:n ja EVM:n kautta EU:n ja Välimeren huijarivaltioiden uhriksi on täysin käsittämätöntä ja edesvastuutonta toimintaa.

On kerta kaikkiaan suuri vääryys tehdä tämä edesmenneille, nykyisille ja tuleville sukupolville. Onneksi Perussuomalaiset ovat vastustaneet ja vastustavat tätä toimintaa.

Tähän sopiikin hyvin sanonta: ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis perussuomalaisia”.

Matti Pihlaja

Edellisen monasti siteeratun lausui Venäjänmaan tsaari Aleksanteri I porvoon valtiopäivien juhlapuheessaan. "Ruotsalaisia ette ole, venäläisisksi ette halua tulla, olkaatte siis suomalaisia" Ei siis kukaan suomalainen vaikka se on sellaiseksi vännetty.

Reijo Sutinen

Venäjän hallitus V.I.Leninin johdolla antoi ilman sotaisia taisteluita Suomelle itsenäisyyden tunnustusesityksen hieman ennen vuodenvaihdetta 31. joulukuuta 1917, jonka yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea hyväksyi 4. tammikuuta 1918.

Jukka Palo

5.12.1917 kansankomissaarien neuvosto ja Saksan valtakunta aloittivat aselevon. Saksa pyrki heidän asemansa heikentämiseen jo ennakkoon Brest-Litovskin rauhanneuvotteluissa. Kansankomissaarien neuvosto ei vielä ollut voittanut Venäjän sisällissotaa ja se oikeastaan lupasi jotain sellaista, mitä monarkistit eivät olleet valmiita myöntämään. Odotettiin perustuslakia säätävää kansalliskokousta.

Svinhufvud sai tunnustuksen punaiselta kapinahallitukselta, eikä valkoisilta kenraaleilta, jotka eivät olisi itsenäisyyttä tunnustaneet, vaan hokeneet pyhää ja jakamatonta Venäjää.

Suomen itsenäisyyden antoi Hindenburgin ja Ludendorffin häpeämätön painostus kapinahallitusta kohtaan.

Juha Korhonen

Lenin "antoi", kun ei muuta voinut. Stalin sitten parikymmentä vuotta myöhemmin koetti korjata tapahtuneen erehdyksen. Tähän korjausliikkeeseen ja sen sankarilliseen estoon siinä viitataan, kun sanotaan ”Itsenäisyys saavutettu taistellen”

Matias Gerlich

Stalinin näkemys vuodelta 1918 on kuvaava. Siinähän Stalin totesi että Suomelle kannattaa antaa itsenäisyys jotta se voi helpommin palata myöhemmin osaksi Venäjää. Stalinin idean perusta oli tietysti siinä että Suomessa punainen osapuoli voittaa taistelun vallasta.

On vahinko että Kekkosen aika ja 1970-luku loi sellaisen käsityksen moniin keski-ikäisiin ja jopa osaan nykynuorisoakin että "Lenin lahjoitti Suomelle itsenäisyyden". Osa nykysuomalaisista on siis edelleenkin historiankäsityksissään pahasti suomettunut.

Jani Miettinen

Lenin tiesi, että jos hän ei tunnustaisi Suomen itsenäisyyttä, niin hänellä saattaisi olla uusi rintaman Pietarin luoteispuolella.

Vaarana oli myös, että joku valkoisen Venäjän johtajista ehtisi tunnustaa Suomen itsenäisyyden ja Suomi ja Venäjän valkoiset kenraalit yhdistäisivät joukkonsa, sekä hyökkäisivät Pietariin yhdessä.

Pahin tapaus olisi ollut, että Saksan keisarikunta olisi tunnustanut ensimmäisenä Suomen itsenäisyyden ja vaatinut maksuna suomalaisten osallistumisessa uuteen hyökkäykseen Venäjälle. Tämä suunniteltiin Saksassa 1917, mutta länsirintaman tilanne ei mahdollistanut suunnitelman ottamista käyttöön. Tai Saksa olisi kävellyt Suomen yli kohti Pietaria jos suomalaiset eivät olisi suostuneet liittolaisiksi.

Lenin vain osti tunnustamalla Suomen, ettei Bolsevikkien ja Suomen välille julistettu sotaa 1918-1922, vaikka maat olivat välillä käytännössä sodassa keskenään.

Jukka Palo

Veteraanit taistelivat, jotta kaikenmaailman bogomoloffit ja vapaavuoret voivat moittia maakuntien ihmisiä ja vihreät syrjiä kainuulaisia. Nuokin alueet voisivat kuulua Venäjän federaatiolle. Veteraanit ja saksalaiset onnistuivat liian hyvin 1944, kun on vielä valitettavia maakuntia.

Matias Gerlich

Sinun käsityksesi veteraaneista on muodostunut ilmeisesti näistä nuoren tutkijapolven luomasta käsityksestä jonka mukaan "melkein kaikki traumatisoituivat". Tosiasissa kovillakin rintamalohkoilla taistelleet tulivat sodasta suorastaan hämmästyttävän tasapainoisina.

Minua suoraansanottuna alkaa jo tympiä nämä traumatohtorit.

Matias Gerlich

Minua on kiusannut viime vuosina yleistynyt eteenkin nuorimman sukupolven jatkuva jankutus viime sodista joissa suositaan eteenkin sellaisia termejä kuin "myytti" ja "trauma". Nämä ovat eteenkin vasemmalle kallellaan olevien ns. historiantutkijoiden lempitermiä. He ovat jankuttaneet noita termejä vuosikausia ja nyt kaikki väittävät että joka ainoa veteraani oli "traumatisoitunut". Sitä sopii hieman epäillä. Nimittäin isäni oli sodassa ja vieläpä Ihantalan rintamalla eikä hänessä ole tähän päivään mennessä näkynyt mitään traumatisoitumisen merkkejä (oli viestilähettinä). Lisäksi sain vuosikymmenien mittaan kuunnella veteraanien, etulinjassa taistelleiden miesten muisteluja ja minulle jäi sellainen kuva että he eivät - joitakin poikkeuksia lukuunottamatta - ottaneet liikoja murheita tuosta tappohommasta. He osasivat sen suhteuttaa omaan aikaansa.

Ja kun pysähdytään miettimään tuota sukupolvea niin olihan sen elämä aivan erillaista kuin nykyisen. He oppivat jo lapsesta pitäen näkemään kuolemaa. Useimmat maaseudun pojat oppivat teurastamaan kirveellä sian tai muun elukan. Ts. elämän ja kuoleman asiat olivat lähellä heidän elämäänsä.

Ei tarvitse ihmetellä siis miksi uuden polven historiantutkijat, jotka usein eivät edes ole käyneet armeijaa, saattavat tulkinnoissaa mennä aika pahasti metsään. He näyttävät luovan hyvää vauhtia uutta todellisuutta sodasta joista heillä ei ole minkäänlaista käsitystä.

Mark Andersson

MG: "etulinjassa taistelleiden miesten muisteluja ja minulle jäi sellainen kuva että he eivät - joitakin poikkeuksia lukuunottamatta - ottaneet liikoja murheita tuosta tappohommasta."

Ja tuo itse asian väisteleminen ei ole sinusta trauma?

Matias Gerlich

Traumasta höpöttäminen on sodan jälkeen syntyneiden sukupolvien ja eteenkin naisväen luontaisetu. Ehkä sidoksissa siihen että yhä useampi saa elantonsa mielenterveystyöstä ja muusta "kuntoutuksesta". Konginkankaan liikenneonnettomuuden jälkihoito paljasti kiinnostavalla tavalla sen että tämä höpöttäminen monien kohdalla vain pahensi tilannetta.

Useimmilla veteraaneilla on aika luonteva suhtautuminen tuohon sodanaikaiseen tappotyöhön: aikansa kutakin kun pässin päätä leikattiin.

Jani Miettinen

Toisaalta on hyvä muistaa, että me viime sotien jälkeen syntynee olemme käytönnössä ainoat sukupolvet Suomen alueella jotka eivät ole koskaan kärsinyt sodista (Ruotsin vallan aikaiset 600 vuotta olivat jatkuvia rajasotia) tai nälkää.

Joten olisivat aiemmat sukupolvet ihan luonnostaan saaneet suuremman stressin sietokyvyn?

Matti Pihlaja

Tosiasia on se että suomalaiset aloittivat ns jatkosodan itse, miinoittamalla 22.6 41 ilmapommituksin leningraadiin johtavat laivaväylät. Johtokoneen tähystäjänä oli suomalainen kapteeni, kone laskeutui tehtävän jälkeen utin kentälle.
Kymmeniätuhansia vainajia vaatinut hyökkäyssota toi turhan surun kymmeniintuhansiin koteihin.

Jani Miettinen

Kerroppa sinä jälkiviisaana miten Suomen olisi pitänyt menetellä 1940-1941?
Ja ihan reallistiset vaihtoehdot, miten olisimme välttäneet sodan joko Saksaa tai Neuvostoliittoa vastaan ja maan miehityksen?

Viron tie ei ollutkaan parempi, vaikka virolaiset hehkuttivatkin valintaansa 1940, kun Tallinnan sijaan pommitettiin Helsinkiä. Loppupeleissä Suomi pääsi vähemmällä.

Juha Tuuttila

Kyllä täällä hävyttömyys on huipussaan.

Lehväslaiho mielestäni puhuu parempaa tietoa vastaan, kyllä rintamalla on ollut kuolemanpelko 99%:sesti. Ei se kuitenkaan Lehväslaihon kirjoituksista pontta vie. Ehkä Lehväslaiho kuuluu siihen prosenttiin, jotka eivät pelkää mitään tai koskaan.

Veteraaneita meidän on kiittäminen vapaudestamme. Minultakin oli monta setää taistelemassa, yksi kaatui. Kyllä kaikki veteraanit ansaitsevat kunnioituksen Suomen puolustamisesta ja Helsingin pitämisestä miehittämättömänä.

Lontoo, Helsinki ja Moskova taisivat olla ainoat pääkaupungit, joita ei miehitetty!

Lehväslaihosta poiketen voin väittää, että ei tämä tavallista työtä.

Matias Gerlich

Asia on juuri niin kuten Lehväslaihon haastattelu osoitti: osa sotilaista ei tosiasiassa pelännyt eikä traumatisoitunut sodassa. Nyt on vain niin että sodan jälkeen syntyneillä ikäluokilla, joilla itsellään ei ole minkäänlaista käsitystä koko sodasta ovat luoneet nämä käsitykset "traumatisoituneista sotilaista".

Varsinkin naistutkijat ja kaikenlaiset vasemmistolaiset hellivät tätä äidillistä käsitystä. Heillä ei ole alkeellisintakaan käsitystä siitä miten sotilaiden karskius ja suoranainen kaamea karkeus on tapa estää liiallinen "fiilistely".

Minä syytän tästä väärästä viime vuosina syntyneestä käsityksistä näitä meidän "traumatohtoreita".

Aki Vesanto

Näin on, osa sotilaista ei tosiassa pelännyt eikä traumatisoitunut. Ja näin on tänä päivänäkin. Pahana piikkinä on se että adrenaliinin huuruinen sotilas ottaa kokoajan suurempaa riskiä jotta saa paremmat kiksit taistelustaan.

Faktaa on kuitenkin, että Post-traumaattista stressiä ilmenee ja ilmeni, tätä purettiin ja yritettiin välttää psykoaktiivisilla aineilla, kuten suomen tapauksessa alkoholilla.

En ota siis kantaa ajatukseen vasemmistolaisesta ja naismaisesta käsityksestä.
Jos kiinnostaa lukea sodasta ja tappamisesta kannataa lukea entisen yhdysvaltain armeijan Everstiluutnantti Dave Grossmanin kirja "On Killing" sen sijaan että lukee jotakin fiktiivistä sodanhuuruista romaania. Onhan jenkeillä kumminkin vähän enemmän dataa sodista ja tappamisista kuin suomalaisilla (eli minä mukaan lukien) suomi24:sessa ja uudessa suomessa talvisotaa fiilistelevistä raasuista.

Allan Kiviaho

Olin juuri täyttänyt 4 vuotta kun Talvisota syttyi. Sen jälkeen elämä olikin yhtä sotaa, vaikka Etelä-Pohjanmaalla asuvana itse sodasta näin vain kerran kolme punatähtistä pommikonetta ja saksalaisen sotilasjunan. Äitini talo Helsingin Porvoonkadulla sai sen sijaan täysosuman helmikuun 1944 suurpommituksissa tuhoten hänen maallisen omaisuutensa. Niillä kulmilla juoksi Åke Lindman'kin karkuun pommeja. Jo 8-vuotiaasta olen tutkinut jatkuvasti sotahistoriaa, vaikka jäinkin sohvastrategin asteelle. Isäni oli sodan alkaessa jo 61-vuotias eikä joutunut sotaan mutta saii eläinlääkärinä tehdä kovasti työtä nuorempien eläinlääkärien joutuessa rintamalle (jopa Saksan "salamasota-armeija" liikkui pääasiassa hevosten avulla). Hänen "asiakkaansa" - maanviljelijät - tulivat lomilla kertomaan sotakokemuksiaan, joita minä kuuntelin korvat höröllä oven raosta uhmaten despoottisen isäni ankaria kieltoja. Äitini ja vaimoni puolella sankka joukko nuorukaisia ja miehiä joutui sotaan. Appiukkoni pataljoona otti vangiksi sotiemme 1939-1944 ainoan elävänä saadun neuvostokenraalin (Vladimir Kirpitshnikov, http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Kannaksen_vapautus.htm) Porlammin mottitaisteluissa Viipurin eteläpuolella (appiukko ei tosin itse nähnyt kyseistä sotaherraa). Pointtini on se, että mielestäni meillä sohvastrategeilla on vain kalpea aavistus siitä, miltä sota todellisuudessa näytti. Päämaja kielsi TK-kuvaajilta ja varsinkin sotilailta raakojen kuvien tallettamisen. Elokuvat välittävät täysin vääristynyttä kuvaa ainakin neuvostoarmeijan suurhyökkäyksen 1944 taisteluista. Ei näytetä niitä lukemattomia ruumiita ja ruumiiden palasia, joita syntyy oltaessa valtaisan tykistökeskityksen maalina. Ja missään "Tuntemattomissa sotilaissamme" ja vastaavissa ei näytetä juuri lainkaan, millaista ähellystä ja puhkumista on etulinjan huoltaminen ammuksilla ja muilla tillbehööreillä - ruokaakaan unohtamatta.

Erik Gullman

kiitos ja terveisiä sotakamreerille, isäni oli vaunu n:o 11:n ampuja, eikä koskaan puhunut, on hyvä, että joku puhuu. Lehväslaihon elämä ja teot on osa Suomen historiaa, sen valoisammalta puolelta. Terveisin Erik Gullman

Vesa Soikkeli

Arvoisa Matias Gerlich, olen samoilla linjoilla kanssasi siitä, että turha lässytys on turhaa lässytystä. Mutta itse olen kyllä useammankin veteraanin suusta kuullut siitä "uskomattomasta kuolemanpelon tunteesta, jota ei voi ymmärtää, ellei ole sotaa käynyt." Ja monet vanhat naiset ovat päätään puistellen todenneet, että "...oli nehermona, herranjestas. Mutta kyllä ne parani!" Lehväslaihokaan eipuhu pelosta, vaan sietämättömästä jännityksestä. No, miten sen nyt ottaa...

Kaikki kunnia kuitenkin Lehväslaiholle.