Keskiviikko 17.7.2019

Näyttelyarvio: Taiteen alkulähteillä

Luotu: 
12.1.2008 14:11
  • Kuva: Tapani Mikkonen/Galleria Krista Mikkola
    Kuva
    Tapani Mikkonen, 2007, Lilja

Riemastuin, kun näin Tapani Mikkosen uuden näyttelyn Krista Mikkolan galleriassa. Esillä oleva näyttely on minusta nyt tapaus Helsingissä ja kun Mikkonen ei ole pitkään aikaan pitänyt Helsingissä yksityisnäyttelyä, niin sitä suurempi tapaus.

Mikkonen (1952) on pitkän linjan graafikko, joka välineestään ylpeänä, kovan tason ammattilaisena on pitkään tutkinut, mihin kaikkeen grafiikasta on, mihin asti se venyy. 80-luvulla hänen litografiansa alkoivat suureta suurenemistaan (esimerkkinä julkiset työt joita hän itse kutsuu graafisiksi monumentaaliteoksiksi, niitä on esimerkiksi Mikkelin kulttuurikeskuksessa Mikaelissa, 1990). Mikkonen vei myös ”maalauksellisuuden” grafiikassaan niin
pitkälle, että kun hän nyt on tarttunut myös siveltimeen, ei se ole lainkaan yllättävää vaan johdonmukaista. Ja maalauksissaan hän on tehnyt sen, mihin litografia ei pysty: runsaaseen kerroksiseen väriin, joka elää miltei reliefimäisenä pintana.

Mikkonen on hyvin rehellisesti palannut taidehistoriaan ja taiteen
alkujuurille. Jos aloitteleva taiteilija siteeraisi Picassoa ja Matissea,
hänen sanottaisiin saaneen näiltä vaikutteita. Kun kokenut taiteilija palaa näihin mestareihin, kyse on oikeastaan kunnianosoituksesta. Mikkonen on palannut taidehistoriaan nähtävästi tutkiakseen sitä uudelleen, ammentaakseen siitä jotain, mitä nuorena ei ehkä nähnyt. 55-osainen litografia on kuin Guernican paloittelu ja uudelleenkokoaminen, hieno teos.

Kun olin katsonut näyttelyn toisen huoneen, olin menossa kysymään
galleristilta, onko Mikkonen käynyt Afrikassa. Mutta sitten luinkin, että hänen työhistoriassaan on tosiaan oleskelu Villa Karon taiteilijakodissa Afrikassa, mikä on monelle suomalaiselle taiteilijalle ollut tajunnanräjäytys, pannut katsomaan maailmaa uusin silmin. Eikä ainoastaan matka Afrikkaan vaan myös matka Japaniin näkyy teoksista.

Mikkosen teoksissa paluu arkaaiseen, ruukut ja muut ikivanhat teemat, ovat yhtä luontevia kuin mestareiden tutkiminen. Hän käyttää eleettömästi ikuisia ”malleja”: ruukkuja, hedelmiä ja kukkia, tutkii myös niitä kuin katsoen, mitä ”stilllebenistä” vielä saisi irti. Ja Mikkonen saa, paljonkin. Kaunista ja kunnioitettavaa.

Tapani Mikkosen grafiikkaa ja maalauksia 3. helmikuuta asti.
Galleria Krista Mikkola, Neitsytpolku 9, Helsinki.

Jaa artikkeli:

Kommentit

Demagogi

"Jotenkin sitä kaipaa ja jotenkin sitä ei haluaisi edes nähdä."

Hauska esimerkki omasta helsinkiläisestä tietävyydestäni taiteesta: Vierailin Savonlinnassa ja satuin vahingossa Pinna-näyttelyyn, missä oli esillä nuorten naistaiteilijoiden teoksia.

Erittäin voimakkaita värejä ja sellaista innokkuutta, jota tuskin löytää gallerioista Stadissa!

"Frida-Kahlomaisia" teoksia ja nuorten naisten ilmaisuvoimaa! Sydämeni oli myyty.

Käsittääkseni tuo Pinna-näyttely on jäänyt monelta kriitikolta katsomatta. Sain tietää sitten jälkikäteen, että taiteilijat olivat Savonlinnan taidelukiosta ja itse kustantaneet näyttelyn. Jäin miettimään.

Harmi, ettei jäänyt mieleen noiden taiteilijoiden nimiä. Varmaan kovia nimiä tulevaisuudessa.