Torstai 17.1.2019

Black Swan

To, 03/03/2011 - 12:59 -- admin
  • Kuva: FS Film Oy
    Kuva
    Natalie Portmani Ninana ja Vincent Cassel taiteellisena johtajana.

Oscarin voittaneen Natalie Portmanin tähdittämä ”Black Swan” on hieman outo tapaus: balettielokuvaksi se on amerikkalaisuudessaan karkea ja jopa vulgääri, mutta kauhuelementein höystettynä psykologisena jännärinä mukiinmenevä ja onneksi sentään loppua kohden ylevöityvä.

Balettitanssijoiden painovoimaa uhmaava keveys on ankaran harjoittelun ja suurten uhrausten tulosta. Portmanin esittämä Nina on tällainen uhrautuja, joka asuu ylisuojelevan äitinsä (Barbara Hersley) kanssa polanskimaisen sokkeloisessa asunnossa ja keskittyy vain tanssiin, muiden elämänalueiden, ennen kaikkea tietysti seksuaalisuuden, jäädessä syrjään.

Siinäpä sitä draamaa sitten onkin. Nina on teknisesti täydellinen, mutta tunteellisesti ja taiteellisesti vajaa: hän ei uskalla heittäytyä, eikä antautua, jotta pystyisi tulkitsemaan Tsaikovskin ”Joutsenlammen” sekä valkean että mustan joutsenen roolit.

Tätä mieltä on baletin taiteellinen johtaja (Vincent Cassel). Hän on myös sitä mieltä, että antautumisen pitäisi kohdistua ennen kaikkea häneen.

Miten karkeaa! Casselin esittämä impressaario on varsin suoraviivainen ballerinojen hamosten alle pyrkivä törkimys. Kuvio on kliseinen ja häiritsevän sävyttömästi esitetty. Olisikohan ohjaaja Darren Aronofskyn sittenkin pitänyt pysytellä vapaapainin maailmassa? Siellähän hän hyvin viihtyi Mickey Rourken kanssa elokuvassaan ”Painija”.

Voi kyllä kysyä: Onko käsillä edes balettielokuva? Aronofskyn tyyli on dokumentaarinen: heilutaan olkapäiden tasalla puolilähikuvissa käytävillä, takahuoneissa ja asunnoissa. Se tietenkin johtuu siitäkin, että halutaan salata katsojilta Portmanin jalkatyöskentely, jota ei kymmenessäkään kuukaudessa uskottavasti opi, vaikka hänen kouluttajinaan on ollut huippuammattilaisia.

Hyvässä mielessä dokumentaarisen tyylin voi motivoida näin: Aronofsky dokumentoi erään taidemuodon kuoleman, taidemuodon, joka on liian herkkä yliseksuaaliseen aikaamme.

Väkisinkin ja valitettavan haikeasti ”Black Swan” tuo mieleen balettielokuvan suuren klassikon Michael Powellin ”Punaiset kengät” (1948). Siinä sitä intohimoa vasta olikin, mutta se kohdistui vielä sellaiseen esihistorialliseen ilmiöön, jota kutsuttiin ammoin Taiteeksi.

Kun vertaa Anton Walbrookin loisteliaasti esittämää impressaario Lermontovia tähän Casselin esittämään niljakkeeseen, voi vain todeta miten alas koko kulttuuri on vajonnut. En minä ymmärrä, mitä tämä nykyelokuvan tyyppi tekee koko laitoksessa. Menisi vaeltelemaan johonkin punaisten lyhtyjen alueelle.

No. Ehkä olen liian ankara. Kuten alussa totesin, niin lopussa hieman ylevöidytään. Aikuinen nainen tuntee Tsaikovskin. Niin tuntee myös katsoja, joka katharsiksen koettuaan hoipertelee jonkin matkaa pitkin Aleksanterinkatua.

filmtrailer:5304

Tähdet: 
3
Ensi-ilta: 
4.3.2011
Ikäraja: 
K-15
Genre: 
Psykologinen draama, balettielokuva
Ohjaus: 
Darren Aronofsky
Käsikirjoitus: 
Mark Heyman, Andres Heinz, John McLaughin
Pääosissa: 
Natalie Portman, Vincent Cassel, Mila Kunis, Barbara Hersley, Winona Ryder