Keskiviikko 26.4.2017

Kirja-arvio: Vihan ja katkeruuden esseet

Jaa artikkeli:
Luotu: 
19.2.2008 14:45
  • Kuva: Savukeidas
    Kuva
    Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet

Antti Nylénin esseekokoelman otsikko läiskähtää kuin hansikas poskelle: ”Vihan ja katkeruuden esseet”. Otsikko ei petä. Käsillä on raivokasta vasta-ajattelua Nylénin esikuvien, 1800-luvun dekadenttien hengessä. ”Miksi annamme Paholaisen juoksupoikien vapaina temmeltää ja polkea kauneuden jalkoihinsa?” Kysyjänä on Nylén, mutta se voisi yhtä hyvin olla Charles Baudelaire.

Niin sanotut dekadentit tai estetistit (kuten Baudelaire, J-K Huysmans tai Oscar Wilde, joita kaikkia Nylén on suomentanut) ilmoittivat tekevänsä taidetta taiteen itsensä vuoksi. Nämä dandyt eli ”tyylin aristokraatit” halveksivat kaikenlaista hyödyn tavoittelua ja yleisön kosiskelua. Ranskan vallankumouksen perintö, demokratia, usko ihmiseen ja kehitykseen olivat ilmiöitä, jotka saivat keikarit voimaan pahoin. Heille nykyaika ei merkinnyt edistyksen huippua, vaan rappiota ja mädännäisyyttä – siitä nimitys ”dekadenssi”. Nylénin sanoin: ”alhaisinta nykyajassa on luottamus ihmiseen, ihmisen kykyihin”.

Dekadenttien suuri innoittaja oli katolinen kristinusko. Nylénkin tunnustautuu katoliseksi, mikä on nykyään oikeastaan radikaalia. Länsimaissa uskonto on kokenut lähes täydellisen inflaation ainakin niin sanotun älymystön piirissä. Mikä voisi nykypäivänä olla epämuodikkaampaa kuin keskiaikaisiin traditioihinsa ja hämäriin rituaaleihinsa jämähtänyt katolisuus?

Nylén asettuu tietoisesti vastahankaan nykyajan kanssa ja käy lukijan lahkeeseen kiinni kuin vihainen terrieri. Vaikka olenkin Nylénin kanssa joistakin asioista eri mieltä, ihailen hänen itsepintaista vastarannankiiskeyttään. On harvinaisen raikasta lukea kulttuurikritiikkiä, joka ei piiloudu sekavien filosofisten käsiteapparaattien tai ironian taakse.

Ironia on itse asiassa Nylénin mielestä aikamme älyllisistä vitsauksista suurin, moderni musta surma, jonka turvin muun muassa mainosteollisuus käärii voittonsa. Nylénin sanainen ruoska kirpaisee, koska sanoilla on painoa. ”Kirjoittajan pitää huojumatta puolustaa totuutta, omaa totuuttaan”, hän muotoilee.

Mitä Nylén sitten vihaa? Kohde numero yksi: lihateollisuus. Syntisimpiä ovat ne ihmiset, jotka tekevät voittoa viattomien luontokappaleiden kärsimyksellä. Lihansyöjät eivät saa armoa: esseessään ”Johdatus lihan sukupuolipolitiikkaan” Nylén rinnastaa lihansyönnin raiskaukseen. Kummassakin tapauksessa ”käytetään väkivaltaisesti hyväksi jossakin suhteessa toisenlaisten olentojen ruumiita tarvehierarkiassa alimpien tarpeiden tyydytämiseksi”. Nylén pakottaa lukijan pohtimaan omia valintojaan. Hän tähdentää, että lihansyönti on ideologia siinä missä vegetarismikin. Ainoa ero on siinä, että lihansyöntiä ei mielletä ideologiaksi, vaikka se perustuu pelkkään opittuun tapaan.

Nylén hyökkää taiteilija Teemu Mäkeä, ”pontevaa jumalankieltäjää” ja ylpeää lihansyöjää vastaan. Mäki tappoi kuuluisalla videollaan kissan. Kissa on eläinkunnan dandy, aristokraatti, eläimistä epädemokraattisin, Nylén kirjoittaa Baudelairea ja Camille Pagliaa seuraten. Nylénin mukaan taiteilija kosti rahvaan puolesta tekemällä symbolisen kuninkaanmurhan. Kulttuurissamme kissa (ja eläin) rinnastetaan monin tavoin naiseen, ja eläimistä naisellisimman tappaminen on siis tulkittavissa hyökkäyksenä myös naissukupuolta kohtaan.

Nainen ja eläin ovat symbolisessa mielessä yhtä, kuuluu Nylénin argumentti: molempiin kohdistuva väkivalta on rakenteellista ja valtakulttuurin hiljaisesti hyväksymää. Kriitikko Putte Wilhelmsson saa Nyléniltä täyslaidallisen, koska on naureskellut kirjoituksessaan kettutytöille. Wilhelmsson näyttää pitävän tunteenomaista suhtautumista eläimiin naismaisena, siis väheksyttävänä. Toimittaja Anna-Stina Nykänen taas saa kuulla kunniansa, koska ajattelee, että lihansyönti voisi olla jonkinlainen feministinen kannanotto.

Kokoelman kitkerimpiä esseitä on ”Miehen kritiikki”, jossa Nylén analysoi englantilaisten nykydandyjen Jarvis Cockerin ja Morrisseyn tekstejä ja vertaa niitä elokuvaohjaaja Lukas Moodyssonin tuotantoon (Fucking Åmål, Lilja 4-ever, Reikä sydämessäni). Nylénin esseessä Moodyssonin elokuvat ja runous näyttäytyvät tilintekona (hetero)miehenä olemisen häpeästä.

Saman teeman Nylén havaitsee Cockerin edesmenneen Pulp-yhtyeen levyllä This Is Hardcore, jonka kansi näyttää nopeasti katsottuna viettelevältä, mutta muuttuu lähemmässä tarkastelussa ällöttäväksi. Kannen nainen kasvaa metaforaksi maailmasta, jossa ihminen on ihmiselle pelkkä hyödyke. Lihateollisuus jauhaa eläimiä ihmisen nautinnon vuoksi, mainos- ja pornoteollisuus paketoi samasta syystä naisruumiit miesten kertakäyttötavaraksi.

Nylénin muita aiheita ovat muiden muassa Patricia Higsmithin, Pentti Linkolan ja Leena Krohnin kirjoitukset, kotimainen laulajatar Islaja (ja poptoimittajien ymmärtämättömyys tätä kohtaan), neitsyys, kääntämisen paremmuus suhteessa kirjojen kirjoittamiseen sekä Stephen Kingin romaani Carrie. Nylén hahmottelee myös ”vegaanidandyismin” manifestia: vegaanidandy ”pilaa konsumeristisen pelin sen omilla säännöillä tekemällä perverssejä kulutuspäätöksiä”. Lähes kaikista esseistä uhkuu katkeraa vihaa ihmislajia ja varsinkin sen urospuolista osaa kohtaan.

Hyvän esseistin tulee olla eräänlainen ajattelun koekaniini. Hyvän stand-up-koomikon tavoin on uskallettava ajatella ääneen asioita, joista me muut mieluummin vaikenemme. Nylén onnistuu: hän on röyhkeä, elitistinen, raivostuttava, herkkä nyansseille, arrogantti, fanaattinen – ja suorastaan demonisen hauska.

Antti Nylén, Vihan ja katkeruuden esseet. Savukeidas 2007. 301 s.

Henkilöt: 
Muut asiasanat: 
Jaa artikkeli: