Maanantai 19.11.2018

Näyttelyarvio: Sam Vanni – työ ja opetus

Jaa artikkeli:
Luotu: 
18.6.2008 14:57
  • Kuva: taidemuseo.fi
    Kuva
    Contrapunctus.
  • Kuva
  • Kuva: Sam Vanni
    Kuva

Sam Vanni (1908–2008) oli sodanjälkeisessä suomalaisessa maalauksessa keskeinen, ehkä tärkein nimi. Hänen oma taiteensa ja opetustyönsä vaikutti ratkaisevasti abstraktin taiteen myöhäiseen murrokseen Suomessa.

Sitä ei estänyt edes Uuden Suomen legendaarinen kriitikko E.J. Vehmas, aikansa vaikutusvaltaisin arvostelija, joka moitiskeli muutosta Vannin taiteessa kylmäksi.

Abstraktia oli muualla Euroopassa tehty jo 1910-luvulta alkaen. Suomeen se tuli vähitellen mm. Vannin kautta ja murtautui voimalla vasta sodan jälkeen. Tässä murroksessa Vanni ja Prisma-ryhmä olivat keskeisiä.

Vuonna 1997 Meilahdessa järjestettiin Sam Vannin alkuvuosikymmenten, lähinnä sotaa edeltävän taiteen näyttely. Näyttely on jäänyt hyvin mieleeni, koska se valaisi myös Vannin siihen asti vähemmän esille tullutta puolta. Hän oli hyvä maalari alusta pitäen, esimerkiksi Omakuva vuodelta 1926 on lähtemättömästi mielessä.

Vaikka Vanni piti abstraktin ilmaisun löytämistä uudelleensyntymisenä, muutos ei hänenkään taiteessaan tapahtunut leikkaamalla vaan liukuen, mikä on jälkikäteen nähtävissä.

Tällä kertaa Sam Vanni, opettaja ja esikuva -näyttelyn monet työt ovat tuttuja, ja esimerkiksi avainteoksesta Contrapunctus (1959–1960) esitetään useita versioita ja luonnoksia.

Helsingin kaupungin taidemuseon ja Kiasman entisen johtajan Tuula Karjalaisen posket suorastaan hehkuvat innosta, kun hän on päässyt taas väitöskirjassaan tutkimansa aiheen kimppuun kuratoidessaan Sam Vannin ja hänen muutaman oppilaansa näyttelyä.

Yksitoista vuotta sitten Sam Vannin taide rajattiin esittävään jaksoon, koska Vannia ei kertakaikkisesti voi tyhjentää yhdellä näyttelyllä. Silloin monet esitetyt työt olivat katsojille uusia ja yllättäviä. Näyttelyn kävijänä voin sanoa pitäväni kovasti tällaisista kehityskaarta esittävistä katselmuksista. Ne ovat omiaan syventämään taiteilijakuvaa, ja Vannin osalta ura on niin pitkä ja töitä niin paljon, että tuskin Vanni tälläkään tulee tyhjennetyksi.

”Oikea” Contrapunctus – Kaaoksesta järjestykseen on Helsingin työväenopiston uudessa osassa, joka oli arkkitehti Aulis Blomstedtin keskeinen työ. Seinämaalauksesta järjestettiin kilpailu, jonka Vanni voitti 1959. Se on kolmiosainen, neljä ja puoli metriä leveä ja puolitoista metriä korkea.

Ateneumissa on hieno versio kontrapunktista, joka on tämän näyttelyn näyttävin työ. Teemasta näytetään myös muita versioita. Tuula Karjalainen painottaa, että vaikka Vanni joutui abstraktin taiteen esitaistelijaksi, hän ei koskaan ollut mikään puhdasoppisuuden puolustaja ja sisällytti teoksiinsa esittäviä ja kertovia aineksia. Niitä on Contrapunctuksessakin. Myös värejä hän käsitteli tunnevoimaisemmin, toisin kuin tiukkapipoisimmat konkretistit.

Kun Vapaassa taidekoulussa opetti samaan aikaan kaksi auktoriteettia, Unto Pusa ja Sam Vanni, niin Vanni oli oppilaidenkin muistikuvan mukaan se, joka antoi oppilailleen liikkumavaraa enemmän. Vannin sadoista oppilaista Tuula Karjalainen nostaa näyttelyyn vähemmän viime vuosina esillä olleen ryhmä neljän taiteilijoita, jotka olivat aktiivisimmallaan 1950–60-lukujen taitteessa.

Alun perin ryhmään kuuluivat Seppo Kärkkäinen, Erkki Hienonen, Tor Arne ja Kauko Hämäläinen. Meilahdessa näytetään heistä Kärkkäisen ja Hienosen sekä ryhmään myöhemmin mukaan tulleen Outi Ikkalan töitä – pitkästä aikaa. Kiva nähdä esimerkiksi Ikkalan multippeleja. Myös Tapani Tamminen esiintyi joissakin nelosten näyttelyissä, ja koska en nähnyt viime vuonna Keravalla esitettyä Tammisen retrospektiivia, nämä varhaiskauden työt ovat minulle uusia – kertakaikkisen hienoja!

Vannin oppilaat ovat myös itse opettaneet ja jatkaneet Vannin perintöä. Hienonen on kouluttanut kokonaisen arkkitehtipolven ja Paul Osipow oli erittäin vaikutusvaltainen opettaja ja esikuva itsekin Taideakatemian koulussa 1970–80-luvuilla. Hän on taiteilijalaadultaan ja opettajanakin ollut Vannin tapainen, salliva ja avoimin silmin maailmaa katsova.

Tuula Karjalaiselta oli hyvä oivallus ottaa mukaan myös Mari Rantanen, eri sukupolven tekijä, joka ei itse ollut Vannin oppilas, mutta jonka taiteessa näkyy selvästi Vannin inspirointi. Rantasen ainoa esillä oleva valtava akryylimaalaus Perfect Sunset vuodelta 2007 on muuten upea maalaus intensiivisessä, häikäisevässä kolorismissaan.

Toivottavasti Tuula Karjalaista käytetään vielä paljon kuraattorina. Hänellä on annettavaa varsinkin 1950-luvun taiteen murroksesta, ja se on ollut vähän esillä viime vuosikymmeninä. Itse kaipaisin esimerkiksi Prismasta taas näyttelyä tämän päivän näkökulmasta. Tai Prisma ja Ryhmä neljä yhdessä toisivat taas uutta taiteen 1950–60-lukujen murroksesta.

Suomen taiteilijaseura julkaisi 1983 Vannista haastattelukirjan Valkoinen kangas ja valtameri. Siinä Vanni sanoo oppilaalleen Carolus Enckellille: ”Jokaisella sukupolvella tulee olla omat tehtävät, muuten ei olisi sukupolvien välisiä eroja. Täytyy olla omat ajatukset ja omat protestit, mutta niiden pitää mahtua inhimillisten rajojen puitteisiin.”

Itse tapasin Vannia vasta iäkkäänä kunnioitettuna akateemikkona ja ihailin sitä, ettei hän korostanut mitenkään itseään tai merkitystään.

Meilahden museo on Tamminiemen naapurissa ja Vanni Kekkosen ikätoveri. Menkääpä Seurasaareen vaeltavat kansanjoukot katsomaan tämä hieno näyttely!

Taidemuseo Meilahti, Tamminiementie 6, Helsinki. San Vanni – opettaja ja esikuva. Päättyy syyskuun 21. päivänä.

Jaa artikkeli:

Kommentit

V i e r a s

Itse tapasin vasta Karjalaista. En tiedä on hän iäkäs tai kunnioitettu, mutta itseään hän korosti ja omaa merkitystään.

Toivottavasti häntäkin joskus käytetään, sillä toistaiseksi hän on käyttänyt muita.

Inhimillisyydestä voi aina kirjoittaa, arvoisa toimittaja.