Maanantai 25.9.2017

Elokuva-arvio: Narnian tarinat – prinssi Kaspian

Jaa artikkeli:
Luotu: 
1.7.2008 09:56
  • Kuva: Buena Vista International
    Kuva
  • Kuva: Buena Vista International
    Kuva

C.S. Lewisin Narnia-kirjojen fantasiamaailma vyöryy toista kertaa valkokankaille toista kertaa. Brittiläiset Pevensien sisarukset seikkailevat jälleen kentaurien, faunien ja ritarien keskellä. Kyseessä on vauhdikas ja koskettava kannanotto mielikuvituksen ja luonnon puolesta.

Kuten ensimmäisessäkin elokuvassa ”Velho ja leijona” kehystarinassa eletään toisen maailmasodan aikaisessa Lontoossa. Sisarusten isä on edelleen sotimassa, mitä seikkaa kannattanee tosiaan ajatella kun tulkitsee myöhempiä fantasioita. Vanhin poika Peter nahistelee jo kukonpoikamaisesti metrossa ja vanhemmalle sisarellekin alkaa jo ilmaantua kosiskelijoita.

Sisarusten esittäjät ovat samat (Georgie Henley, Skandar Keynes, William Moseley ja Anna Popplewell). Heidän selvästi aistittava lämmin kiintymyksensä toisiinsa on jälleen koskettavaa ja ilahduttavaa ja muodostaa eräänlaisen turvallisen pohjan seikkailulle, jossa on tällä kertaa edellistä kalmanhajuisempi ja synkempi sävy.

Lasten telmahtaessa Narniaan siellä on kulunut aikaa 1300 vuotta ja maa on ihmishahmoisten telmarialaisten valloittama. Käynnissä on raaka ja suorastaan ”shakespearelainen” vallanperimystaistelu. Kruununprinssi Kaspian (Ben Barnes) pakenee murhanhimoista setäänsä lordi Mirazia (Sergio Castellito) metsiin ja saa tuekseen siellä piileskelleet narnialaiset ja Pevensien sisarukset.

Taistelu käynnistyy, mutta missä piilee Narnian todellinen hallitsija Aslan, suuri leijona? No, kyllä se siellä jossakin tassuttelee ja voi sanoa, että Häntä kannattaa kyllä odottaakin.

Andrew Adamsonin ohjaus on sujuvaa. Otteessa on mukavan vanhanaikainen sävy sikälikin, että taistelukohtauksista saa jotakin taktillistakin tolkkua, eikä niitä ole pilattu liian nopeatempoisella leikkauksella, minkä käyttäminen on sivumennen sanottuna monissa nykyseikkailuissa vain henkisen laiskuuden merkki.

Taistelukentän toisella puolella ovat siis lapset, kentaurit, minosaureukset, monenlaiset oikeat eläimet ja fantasiahahmot. Toisella puolella on taas ihmisten rautaan panssaroitu murskaava ritariarmeija, sisäisine valtataisteluineen ja juonitteluineen.

Näen taistelussa suurta vertauskuvallisuutta. Pahat ihmiset tuhoamassa luontoa ja myös mielikuvitusta. Kentaurien kärsimys mittelössä koskettaa. Näinkö kohtelemme omaakin mielikuvitustamme? Eipä toisaalta länsimaisella ihmisellä enää taida ollakaan mitään todellista suhdetta mytologiaan.

C.S. Lewisin ajattelussa on tunnetusti kristillistä painotusta ja kyllähän Uskon käsite tässäkin koko ajan taustalla kummittelee. Tai ehkäpä tässä tapauksessa on nimenomaan kyse lapsen uskosta. Mutta juuri siitähän Jeesus meitä aikuisia kehotti mallia ottamaan.

Olen kuullut myös tulkinnasta, jonka mukaan Narnia-fantasia olisi jonkinlaista surutyötä kolonialistisen Britti-imperiumin hajoamiselle. Niin että kun aikuiset menettävät valtakunnan, niin annetaan se edes lapsille. Tälläistä ajattelua en ymmärrä ollenkaan.

Olen syvästi sitä mieltä, että jokainen lapsi on oman kuningaskuntansa arvoinen.

Neljä tähteä!

Narnian tarinat – prinssi Kaspian

Ensi-ilta: 2.7.

Ikäraja: K-11/9

Genre: Fantasiaseikkailuelokuva

Ohjaus: Andrew Adamson

Käsikirjoitus: A. Adamson, Christopher Markus ja Stephen McFeely. (Perustuu C.s. Lewisin kirjaan)

Pääosissa: Georgie Henley, Skandar Keynes, William Moseley, Anna Popplewell, Ben Barnes, Liam Neeson Aslanin äänenä

Muut asiasanat: 
Jaa artikkeli: