Torstai 23.3.2017

Teatteriarvio: Jumala on kauneus

Jaa artikkeli:
Luotu: 
10.7.2008 13:03
  • Kuva: Miska Reimaluoto
    Kuva
  • Kuva: Miska Reimaluoto
    Kuva
    Katja Kukkola
  • Kuva: Miska Reimaluoto
    Kuva
    Timo Tuominen

Tuntemattomalla sotilaalla Kristian Smeds teki viime syksynä kovaäänisen paluunsa Helsinkiin. Jumala on kauneus oli aikoinaan, kahdeksan vuotta sitten, ohjaaja-dramaturgin uhmaiset jäähyväiset pääkaupungille. Syksyllä Kansallisteatterissa se saa uusintaensi-iltansa.

Ohjelmistossa tulee siis olemaan samanaikaisesti pyhää etsivää ja yhteiskunnallista Smedsiä. Virossa Nargen Opera -festivaalilla Rintala-dramatisointi oli mahdollista nähdä 7.7.– 9.7.

Jumala on kauneus operoi kolmella tasolla. Se on kertomus pyhän etsimisestä taiteen avulla, taidemaalari Vilho Lammesta (1898–1936) sekä Smedsin taiteilijakuvasta. Näyttelijöiden, Minna Tiikkasen valodramaturgian sekä Juha Mennan, Tuomo Kuurteen ja Tomi Rikkolan soiton myötä syntyy Naissaaren vanhaan latoon rakennetulle, lähes tyhjälle Omar-salin lavalle kymmenen näyttämömaalausta.

Lammen taitelijantaipaleen eri luomiskaudet vilahtelevat näytelmän ekspressiivisyydessä, herooisuudessa ja surumielisessä naivismissa. Lammen taidetta alettiin arvostaa vasta hänen kuolemansa jälkeen ja Paavo Rintalan Pohjanmaan Van Goghista kirjoittaman romaanin (1959) myötä.

Vilho Lampea esittää viisi eri näyttelijää: Timo Tuominen, Tarja Heinula, Katja Kukkola, Tuomas Rinta-Panttila ja Taisto Reimaluoto. Esitys ammentaa vastakohtaisuuksista. Se pitää taiteilijan tai ainakin taiteen puolta, mutta irvailee taiteilijakutsumukselle. Ja onko Vilho Lampi joku yksi ja sama henkilö muka?

Heti ensimmäiseksi yleisöä tervehtii viisi Villeä. Siinäpä tyylikäs kosto kaikille taidetta hiki päässä brändääville. Oli Ville sitten monipersoonainen, muuttuva tai vain jokaiselle hänen taiteensa tulkitsijalle erilainen, paljastaa ratkaisu sen, että taide on pohjimmiltaan jotain muuta kuin tuotteelta tilattua itseilmaisua.

Smedsin tyylin tunnistaa heti. Taidelajien sekoittamista hän on käyttänyt aina runsaasti. Esimerkiksi Kajaanin kaupunginteatterin Woyzeckissa (2003) jokaisesta kohtauksesta tehtiin rockbiisi. Jään silpominen ja tuoksuvien kaalinpäiden nuijiminen muistuttavat
Huutavan ääni korvessa -teoksen melonien mössäyksestä ja Tuntemattoman sotilaan pesukoneiden hakkaamisesta.

Smedsin muotokielessä väkivaltaiset kuvat sisältävät arvoituksellisen ja karmealla tavalla hupaisankin elementin. Silti mieleen syöpyy voimallisimmin kauniit kuvat, joita esitys tuhlaillen tarjoilee. Syntyy siluetteja, asetelmia, varjoja ja rajauksia.

Jokainen näyttämömaalaus kiteytyy johonkin taiteen perimmäiseen kysymykseen, ja usein ihan riivatun hauskalla tavalla. Huippuvireessä olevat näyttelijät säilyvät yksilöinä ja silti jäävät vain osasiksi maalauksiin. Vaikka suurimman osan ajasta toimii vastanäyttelijänä ainoastaan yleisö, ei kohtauksissa ole mitään sooloilevaa. Näyttelijät pyrkivät ilmaisullaan kuvasta irti, eläviksi. Taitelijan ahdistava suhde ympäristöön risteileekin esityksen eri tasoilla odottamattomasti. Musiikki luo kohtausten lopullisen jännitteen ja sinetöi tilanteen.

Vastustamattomimmin yleisön valloittaa Kukkola maanläheisen aistillisella tanssillaan. Punaisen hameen kaaret levittäytyvät Meksiko-kohtauksessa tummaan taustaan kuin Vilhon kuumeiset pensselinvedot kankaalle. Vaan eipä Kukkolasta jää kauas Rinta-Panttilakaan hervottomassa Pariisi-kohtauksessaan. Hänen näkkileipää pureskeleva, Seineen syljeksivä ja kuseskeleva Vilhonsa taipuu yökerhoelämään ja kiihottuu omasta hikiparfyymistaan. Sianhirtto-maalauksessa hyödynnetään Reimaluodon pölkkypäänäyttelemistä.

Tuomisen Vilhossa on eniten näkyvää kärsimystä, kun hän pyytelee ahdasmieliseltä kyläyhteisöltä ymmärtämystä. Taloja markkeeraavat pienet tikkuaskit, jotka Lampi pystyisi tuhoamaan, jos haluaisi. Rinta-Panttila ja Heinula ovat Lasten muotokuvassa taidetta ymmärtämättömiä moukkia. Heitä ei ympäröikään puhdas todellisuus, jota Lampi löysi juuri lapsista ja henkisesti köyhistä. Kohtaus kertoo riipaisevasti illuusioiden sortumisesta. Näyttämön takana siintää koko ajan tyhjä vaneritaulu, milloin kutsuvana, milloin syyttävänä. Sitä koputellaan ja koetellaan, mutta se pysyy koskemattomana. Lopuksi siihen heijastetaan eteerinen maisemakuva. Vasta kuolemassa omakuva, maisema ja taide sulautuvat yhteen.

Smeds on vaeltanut viime vuodet pitkin tunteiden via Balticaa. Tallinnan ja Vilnan esityksissä pyhyyden ja taiteen liiton problematisointi on ollut korostetusti läsnä. Tänä päivänä Rintalan ekspressiivinen romaani, Lammen maalaukset ja Smedsin taiteilijakuva kietoutuvat toisiinsa vieläkin tiukemmin kuin vuoden 2000 esityksessä. Kritiikkien perusteella uhmakkuus ei puske teoksesta läpi yhtä voimallisesti kuin kahdeksan vuotta sitten. Pyörryttävän syvän ja kauniin teatterikokemuksen Jumala on kauneus silti antaa.

Jumala on kauneus

perustuu Paavo Rintalan samannimiseen romaaniin

Uusintaensi-ilta Omar-salissa Naissaarella 7.7.2008

(Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 19.9.2008)
Rooleissa Timo Tuominen, Tarja Heinula, Taisto Reimaluoto, Tuomas Rinta-Panttila ja Katja Kukkola

Ohjaus ja sovitus Kristian Smeds
Muusikot Juha Menna, Tuomo Kuurre ja Tomi Rikkola
Valosuunnittelu Minna Tiikkainen
Lavastus Kristian Smeds, Riikka von Martens ja Katriina Haikala
Tekniikka Pietu Pietiäinen
Tuotanto Smeds Ensemble

Jaa artikkeli:

Kommentit

SIMO PERTTULA

Kriitikkojen ystävä, ja katsojien kauhu! Minä kuulun jälkimmäisiin. Maria Säkön arvioinnit osoittivat sekavuudessaan, että uusi katsomattakin ala-arvoiseksi toteamani "Tuntematon Sotilas", saa jatkoa. Eli katsomatta paras!Tämä uusin voisi olla paremmin nimeltään "Tuntematon Jumala"?

tanrep

Makuasioista ei voi kiistellä, mutta olen kyllä aivan eri mieltä kanssasi, Simo Perttula. Päinvastoin pidän Smedsin Tuntematonta yhtenä parhaista teatteriesityksistä, joita olen koskaan nähnyt.

Kun kyse on teoksesta, jota suurin osa suomalaisista osaa siteerata ulkomuistista, on tuoreen toteutuksen aikaansaaminen vaikea tehtävä, ja siinä Smeds onnistui. Sitä paitsi näytelmä seurasi Väinö Linnan alkuperäisteosta erittäin tarkasti - vain tehokeinot oli valittu 2000-luvulta, joka toi näytelmään uutta ajankohtaisuutta.

SIMO PERTTULA

Itsekin kriitikko, ja nykytaiteen ystävä!Minun kantaani yhtyi mm. Suomen Pääministeri Matti Vanhanen!Katsoin, että Smedsin tekele Tuntemattomasta Sotilaasta, oli Linnan alkuperäisen teoksen häpäisemistä!

Osmo Moisio

Maria Säkön arvio on mielestäni hyvä. Näin Naissaaren esityksen sattumalta enkä voinut saada taustatietoja ennen esitystä. Säkön arvio auttoi ymmärtämään esitystä paremmin, samoin näin jälkikäteen tutustuminen Vilho Lammen tuotantoon ja henkilöhistoriaan.

Itse pidin myös esityksestä; ei tavanomaista kesäteatteria. Vaativat roolit, joista näyttelijät suoriutuivat hyvin.