Torstai 17.1.2019

Miten kohdata vammainen?

Ti, 09/09/2008 - 00:00 -- admin
  • Kuva: Pekka Elomaa & Lyhty ry
    Kuva
    Sarjasta Oikealla Planeetalla.
  • Kuva: Kimmo Tolvanen
    Kuva
    Viikinkien aika. Kimmo Tolvanen.

”Monesti pelkkä tekeminen ja tässä hetkessä oleminen muodostavat kokemuksen arvoisia prosesseja, joita havainnoidaan prosessin kuluessa. Arvioinnin tuloksena niistä yleensä syntyy jotain uutta, ennenkuulumatonta ja hyvää, sekä useimmiten ennustamatonta.”

Näin voisi kuvata vaikka taiteellista prosessia. Kriitikkonakin tunnistan tuon arvioinnin kautta syntyvän mahdollisen ”uuden ja ennustamattoman synnyn” – vaikkakaan niin ei läheskään aina tapahdu.

Sitaattini ei kuitenkaan kuvaa taiteen prosesseja. Sanat on kirjoittanut aikuisille kehitysvammaisille tarkoitetun helsinkiläisen lyhytaikaiskodin ja työpajan Lyhty ry:n toiminnanjohtaja Helka Liimatta pohtiessaan Lyhdyn toiminnan perusteita.

Liimatta kirjoittaa myös: ”Lyhdyssä tapahtuvat prosessit eivät edusta monissakaan asioissa ennalta määrättyjä tavoitteita. Ei ole siis perinteisiä kehitysvammahuollon elementtejä eikä myöskään liike-elämästä johdettuja malleja vaan ihmisten aitoa kohtaamista ja toimimista aluksi hänen edellytystensä mukaisesti, jotka luonnollisesti kehittyvät ja laajenevat yltäen samaan ihmiselämän prosessiin kuin mihin nk. tavalliset kansalaiset yltävät.”

Ei ole siis mikään ihme, että esimerkiksi eri taiteenlajit – varsinkin musiikki ja kuvataide – ovat olleet Lyhdyn keskeisiä toimintamuotoja. Moni ammattitaiteilija myöntää usein hieman kiusaantuneena, että taiteella on epäilemättä myös terapeuttinen ulottuvuus. Kehitysvammaisten tekemän taiteen me puolestaan liitämme välittömästi ja jotensakin luonnollisesti taideterapiaan, jota kenenkään ei tarvitse kainostella. Sehän on pelkästään hyvä asia.

Mutta ei se vain mene näin. Nyt täytyy äityä henkilökohtaiseksi ja kertoa eräs muisto. Olen 2000-luvulla sekaantunut kehitysvammaisten taidemaailmaan aina silloin tällöin eri rooleissa. Ensikohtaamiseni tapahtui eräässä vammaistaideseminaarissa, jossa lauoin estoitta mielipiteitäni, jolloin eräs kehitysvammaisen isä puuttui puheeseen: ”Et sinä Kantokorpi ymmärrä yhtään mistä puhut. Eivät kehitysvammaiset ihmiset voi olla tietoisia taiteen kentästä ja sen sääntöjärjestelmistä. Eivät he kuvaa tehdessään toimi tietoisesti taiteen traditiossa.”

Minulla on mennyt muutamia vuosia aikaa hukkaan, ennen kuin olen tajunnut sen, kuinka perin juurin väärässä kyseinen isä oli. Eivät kehitysvammaisten omaisetkaan näköjään omista koko totuutta. Älkää siis välttämättä uskoko heitä. Tämän vahvistaa muutama päivä sitten kuulemani tarina eräästä isästä, joka oli ollut kuuntelemassa kehitysvammaisen tyttärensä musiikkiesitystä. Kyynelehtivä isä oli todennut myöhemmin: ”Eihän tuo voi olla minun tyttäreni! En minä tajunnut, että se osaa ihan oikeasti.”

Nyt on helppo mennä tarkistamaan se, että kyllä ne osaavat ihan oikeasti. Annantalo on koko syksyn täynnä kehitysvammaisten taidetta ja myös näyttelyihin liittyvää erikoisohjelmaa, keskusteluja ja teatteria.

Mukana on muun muassa Lyhty ry:n valokuvaryhmän iso näyttely. Ryhmää vetäneen valokuvaaja Pekka Elomaan tarkoitus oli alun perin opettaa lyhtyläisiä valokuvaamaan ja dokumentoimaan siten omaa elämäänsä, mutta prosessi vei mukanaan – varsin uuteen ja ennustamattomaan suuntaan. Tuloksena on syntynyt huikea fantasiamaailma, jossa on myös performanssin ulottuvuuksia. Porukka on selvästi humaltunut taiteen voimasta.

Toinen iso kokonaisuus muodostuu Kettuki ry:n ja Perttulan erityisammattikoulun taidekokoelmista, joissa on edustettuna suomalaisen kehitysvammaisten maalareiden parhaimmisto. Merkittävä primus motor on ollut taiteilija Ahti Isomäki, joka on vetänyt kursseja sekä Perttulassa että lieksalaisessa Kirsikodissa. Huikealta tämäkin meno tuntuu.

Kehitysvammaisten tekemää taidetta on helppo kehua kohteliaasti, alistaa ylistämällä. Nämä näyttelyt eivät onneksi tarjoa mahdollisuutta siihen. Ne osoittavat selkeästi sen, että kyse on terapian sijaan taiteesta. Ne osoittavat selkeästi myös sen, että iso osa työstä tapahtuu aivan samoin kuin taiteen kentällä, sen perinteitä myös kunnioittaen. Vertailujakaan ei tarvitse varoa. Olen harvoin esimerkiksi nähnyt niin voimakasta performanssitaiteilijaa kuin sminkattu ”pingviinimies” Juha Ruoho, joka frakissaan ja sateenvarjossaan oli varastaa koko avajaisshown.

Tapahtumien yhteydessä julkaistiin myös kaksi uutuuskirjaa. Satu Itkosen Mikä mahtava mörkö! on oiva selkokielellä kirjoitettu johdatus kehitysvammaisten tekemän kuvataiteen maailmaan. Lyhtyläisten Matti Rauhaniemen ja Johanna Karvisen Luonto huutaa on puolestaan intiimi luonnon ja ympäristön havainnoinnin tulos, jossa yhdistyvät sekä kuvan että tekstin osalta oivaltava runollisuus – tuottaen juuri sitä edellä mainittua uutta ja ennakoimatonta.

Otsikkoni kysymys ei ole retorinen. Niinpä vastaankin siihen. Kokemus on opettanut minulle, että pikkuporvarillisen arjen ylittävä taide taitaa olla juuri se pelikenttä, jolla kehitysvammainen on paras kohdata. Näin ainakin minulle on tapahtunut. Siinä ne vammattomien ennakkoluulot ja pelot saattavat karista, jos ovat sitä tehdäkseen.

Teostiedot: 
Anna mun olla, Annantalo, Helsinki 14.12. saakka Satu Itkonen: Mikä mahtava mörkö! Poimintoja kehitysvammaisten taiteesta. Kehitysvammaisten taiteilijoiden tuki ry Kettuki 2008. Matti Rauhaniemi (teksti) & Johanna Karvinen (kuvat): Luonto huutaa. Helsingin lyhytaikaiskoti ja työpaja Lyhty ry 2008.