Keskiviikko 26.9.2018

Standard operating procedure

To, 10/30/2008 - 14:20 -- admin
  • Kuva: Cinemamondo
    Kuva

Errol Morrisin dokumenttielokuva ”Standard operating procedure” pistää hiljaiseksi. Se on raskas, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen dokumenttielokuva amerikkalaisten idioottimaisista julmuuksista Irakissa. Se näyttää, mitä Abu Ghraibin vankilassa todella tapahtui: ketkä ottivat kuuluisat kuvat ja missä tilanteessa.

Amerikkalaiset dokumentaristit ovat viime vuosina päässeet mukavasti nostamaan koko lajityypin profiilia ja saaneet kansainvälisesti isoja katsojalukuja. Kärkinimenä on tietysti Michael Moore, josta olen saanut sen vaikutelman, että mies on hyvällä asialla, mutta tekijänmoraali ehkä vähän lipsuu.

Näin ei voi sanoa Errol Morrisista. Hänessä meillä on sellainen dokumentaristi, jonka työ on niin sanoakseni juridisesti merkityksellistä. Katsojasta tulee väkisin valamiehistön jäsen tai suomalaisittain lautamies, jonka on pakko ottaa kanta asioihin.

Vuonna 1988 Morrisin elokuva ”Thin Blue Line” pelasti syyttömänä kuolemaan tuomitun miehen vankilasta. Kyllähän sekin jotain kertoo: eivät amerikkalaiset valamiehistöt sentään aivan täynnä pöllöpäitä ole.

Samaa ei voi sanoa jenkkien tiedustelupalveluista tai sodanjohdosta ylipäätään. Tästä voi jokainen vakuuttua ostamalla kirjakaupasta hiljan suomeksi käännetyn CIA:n historian, jonka kirjoittaja Tim Weiner sai Pulitzer palkinnon ansaitusti.

Muistan sanonnan jostakin amerikkalaisesta kirjallisuudesta tai oliko se elokuvasta: Sano se silkein tai minkein mutta älä sano mustein. Tällä tarkoitettiin ohjetta varakkaalle miehelle, jotta moraaliton aviorikos ei dokumentoituisi.

Mitähän tästä nyt sitten pitää ajatella? Sotaa käyvä maa antaa julkisuuteen kuvamateriaalia, josta nousee infernaalinen ja internationaalinen häly. Se on tietenkin tyhmää ja idioottimaista toimintaa johon epäilemättä yhtä julmat vastapuolet, jos niistä voidaan ja miksei voida kylmän sodan jälkeenkin puhua, eivät sorru.

No. Minusta on hyvä, että jenkkien sensuuri lipsui. Meidän pitää olla kiitollisia siitä. Nyt Morris ottaa nämä kuvat ja videot käsitelläkseen ja alkaa todella analysoida niitä. Hän ei päästä näitä hetkiä vajoamaan menneisyyteen. Sehän se on tämän ns. median perussynti: koko ajan tulee uutta kauhua ja vanha unohtuu.

Morris ei unohda. Hän näyttää teknisesti briljantisti, kuka kuvat otti, millä kameralla ja mitä tapahtui.

Olennaista on myös, että Morris tietää ja katsojakin tietää, että tämä on vain jäävuoren huippu. Julkisuuteen paljastui vain se, että jenkit antoivat nuorten asevelvollisten ”pehmittää” ja vähän huvitella sadistisesti vankien kanssa ennen tiedustelupalvelun miehiä. Mitä varsinaisissa kuulusteluissa ja kidutuksissa tapahtuu, jää aavisteltavaksi.

Kaikkihan me tiedämme, että näistä kuvista ja tilanteista tuomittiin muutama rivimies eikä yhtään korkeampaa upseeria. Se on vähän sama asia kuin että jos toinen maailmansota olisi päättynyt ilman Nürnbergin oikeudenkäyntiä. Mutta toivotaan, että prosessi jatkuu ja ehkäpä se jatkuukin vaalien jälkeen.

”Standard operating procedure”, elokuvan nimi, tarkoittaa että esimerkiksi ihmisen riiputtaminen musta huppu päässä epäinhimillisessä asennossa vuorokausikaupalla on normaalia sotaoperaatio, joka ei anna aihetta jatkokyselyihin. Ei vaikka hupun sisus olisi täytetty tulisella chilikastikkeella.

Niinpä niin. Dokumentielokuvan estetiikassa tunnetaan ns. puhuvien päiden ongelma: kukaan katsoja ei jaksa keskittyä vain pöliseviin ihmisiin ja asiantuntijoihin. Morrisin dokumentti ei ole vapaa tästä probleemasta, mutta sillä on yksi hirvittävän vahva tehokeino: mustiin huppuihin puetut irakilaiset päät eivät sano elokuvassa mitään, mutta kyllä ne puhuttelevat ja ehkä juuri kauhistuttavalla hiljaisuudellaan.

Tähdet: 
4
Ensi-ilta: 
31.10.2008
Ikäraja: 
K-15
Genre: 
Dokumenttielokuva
Ohjaus: 
Errol Morris
Henkilöt: