Sunnuntai 20.1.2019

Jarmo Mäkilä ihmemaassa

To, 12/18/2008 - 17:18 -- admin
  • Kuva

Taxi van Goghin korvaan on taidemaalari Jarmo Mäkilän kolmas sarjakuvakirja. Edelliset, Daydreamer (Otava 2002) ja Aavekaupunki (Otava 1998) ovat loppuneet aikoja sitten, eikä niitä löydä edes divareista - tiedän kun ystäväni ovat etsineet.

Veikkaan tälle tänä syksynä tulleelle kolmannelle kirjalle samaa kohtaloa.

Mäkilän tapa tehdä sarjakuvaa on poikkeuksellinen. Jokainen ruutu on guassimaalaus ja jokainen henkilö on maalattu elävästä mallista. Olen nähnyt, kun Mäkilä työskentelee mallin kanssa: hänelle ei kukaan voi tulla sanomaan, ettet osaa piirtää, siinä hän on virtuoosinen. Olen joutunut itsekin yhteen ruutuun edellisessä kirjassa. Tunnen siis Mäkilän ja hänen tuotantonsa alusta pitäen.

Tämän sarjakuvakirjan sankari Itikka on Jarmo Mäkilän näköiskuva, mitä minä tosin pidän myös harhautuksena. Malli on helpoimmin saatavissa.

Itikka seikkailee lapsuudessaan ja tekee oudon retken alitajuntaan taksilla Kosmoksen ja Tuomiokirkon kautta Tuonelan joelle, jossa ui kaksi mustaa joutsenta, ja takaisin lapsuuteensa maisemiin, jossa kotitalo tuhoutuu tulipalossa.

Tuonelasta häntä ei hae pois lempeä äiti, vaan hän tapaa edesmenneen isänsä, joka ajaa hänet pois sieltä. Palavan talon katolla Itikka yrittää pysytellä hengissä Leonardo da Vincin siipien avulla. Tästäkin kertomuksesta käynee ilmi, että myös kulttuurihistoria on osa Itikan tajuntaa ja toki hänen oma elämänsä, mutta siinä ei ole kaikki.

Mäkilän kirja houkuttelisi psykoanalyyttisiin tulkintoihin, mutta tiedän, ettei hän ole itse mitenkään freudilaisesti asennoitunut eikä kirja ole psykoanalyysin kuvaus, vaikka joku saattaisi niinkin luulla.

Ainoan lapsen fantasiat, separaatioangstit, pelot ja paot nyt vain kuuluvat tajuntaan, olipa ne kuka tahansa teoriaksi ilmaissut. Joten en siis mene analyyttisen tulkinnan halpaan.

Mäkilä tulee kuitenkin tuoneeksi tarinaansa myös oman sukupolvensa yhteistä tajuntaa. Poissaolevat, hallitsevat isät, ankara kasvatus, rintamamiestalot, kaikille luetut sadut kuten Liisa Ihmemaassa, mytologia kuten Kalevala ja Goethen Wertherin maailmantuska. Itikka on kuin romantiikan runouden ikuinen vaeltaja, etsijä, joka seikkailee Grimmin satujen synkässä metsässä.

Mäkilän ikäinen taiteilijasukupolvi eli ehkä viimeistä boheemia nuoruutta 70-80 –luvuilla, romanttisen taiteilijakuvan tradition mukaan. Sukupolvi oli vielä yhtenäinen, nyt kaikki on hajonneempaa. Mäkilä harrastaa myös rankkaa itseironiaa ja pilailua itsensä ja kokemansa kustannuksella, mikä ei helpota yksiselitteistä tulkintaa – tosin mihin sitä tarvittaisiinkaan?

Kirja julkistettiin syksyllä Mäkilän Miesten huone –näyttelyn yhteydessä Tennispalatsissa Helsingin kaupungin taidemuseossa. Näyttely on jo Helsingissä ohitse, mutta siirtyy Salon taidemuseoon helmikuussa. Kirjan alkuperäismaalaukset ovat näyttelyssä esillä. Eräs säätiö hankki ne kokonaisuutena kokoelmiinsa Mäkilän kotikaupunkiin Raumalle, joten maalaukset tulevat jatkossakin olemaan yleisön nähtävillä.

Kirjailija: 
Jarmo Mäkilä
Kustantaja: 
Kustannus Itikka, 2008. 44 s.
Henkilöt: 
Muut asiasanat: