Sunnuntai 18.11.2018

Molièren Tartuffe

Ti, 04/14/2009 - 16:22 -- admin
  • Kuva: Aki Loponen
    Kuva
    Maria Nissi ja Markus Karekallas.
  • Kuva: Aki Loponen
    Kuva
    Minja Koski ja Jarkko Mikkola.

Piskuisessa lahtelaisteatterissa Vanhassa Jukossa etsiydytään kohti näyttelemisen inhimillistä ydintä.

Konstantin Stanislavskin näyttelijäntyön metodeilla lähestytään itse asiassa samaa teosta, jonka työstämistä esitykseksi Stanislavski kuvaa teatteriaiheisissa kirjoituksissaan.

Molièren Tartuffe, tekopyhyyttä pilkkaava tyyppikomedia 1700-luvulta, on Vanhalle Jukolle erikoinen valinta. Epookkipuvut, ylimenojen läpi soitettu aikakauden musiikki, viimeisen päälle piipatut korkkiruuvikiharat...ei siis mitään jykevää sanomaa yhteiskunnasta, kuten jukolaiset yleensä tarjoilevat? Viimeksi he esittivät dramatisointia Raija-Sinikka Rantalan Optimisti-romaanista, joka ei jättänyt byrokratian mätäpaiseita puhkomatta. Ja ohjelmistossa pyörii edelleen Likainen sukka, jossa työuupumusta ei kaunistella.

Jukon klassikkopajan lopputuloksessa ajankohtaisuus ei näyttele roolia. Hannu Salmisen ohjaaman klassikkotulkinnan parasta ja stanislavskilaisinta antia on lavalle luotu pakoton ja elävä ilmapiiri. Usein loppusointuihin kaartuvat repliikit ja seremonialliset eleet piirtyvät rennosti ja osuvat silti usein napakasti maaliin.

Näytelmässä uskonnollinen kiihkoilija Tartuffe (Markus Karekallas) pesiytyy loiseksi rikkaan herran Orgonin (Jarkko Mikkola) kotiin. Muut talon asukkaat alkavat nähdä pian naamion taa, mutta talon isäntä ehtii rakkaudestaan vieraan vilpittömyyttä kohtaan lahjoittaa hänelle lähes kaiken omaisuutensa, jopa tyttärensä ja melkein vaimonsakin. Tytär Mariane (Emmi Jauhiainen) ja hänen rakastettunsa Valere (Jussi Parviainen) joutuvat kärsimään Tartuffen oikuista.

Komediassa toimii Teatteri Vanhan Jukon lavalla näyttelijöiden luonnollisuus, esitystä on miellyttävää katsoa, se keskittyy yksityiskohtiinkin sulavasti, ei osoittelevasti. Pinnalta keveistä kohtauksista voi erottaa intuitiivista, sisäistä rytmiä, ei ulkoapäin määrättyä leikkausta, joka useimmissa nykyesityksissä hallitsee. Näyttelijät osaavat rakastaa henkilöitään ja lavalta ei välity pusertamista. Muutamissa henkilöissä, kuten Minja Kosken palvelija Dorinnessa sekä Maria Nissin Elmiressä häivähtää myös lumoavia hetkiä.

Kokonaisnäkemys ei silti aivan rikkeettömästi rakennu, välillä tuntuu, kuin aika pysähtyisi. Syvyys sallii jonkinlaisen hitauden, mutta ei laahaavuutta, joka hallitsee liiaksi. Näyttelemisen elävyys ei peitä alleen epätasaisuutta. Paikoin vuorovaikutus takkuilee; oman roolin syövereistä ei saada kurotettua tarpeeksi kohti yleisöä.

Stanislavskille ei ollut vähäisiä rooleja, mutta Jukon lavalla tehdään pienemmät roolit kepoisemmin. Kaiken kaikkiaan Stanislavskin opit ovat johdattaneet Teatteri Vanhan Jukon näyttelijät saamaan syvyystasoa tyyppigalleriaan – ei ihan vähäinen saavutus.

Teostiedot: 
Teatteri Vanha Juko Esitykset: 6.4.–22.4. Työpajan vetäjä ja ohjaaja: Hannu Salminen. Rooleissa: Kirsi Asikainen, Maria Nissi, Minja Koski, Emmi Jauhiainen, Jarkko Mikkola, Jussi Parviainen, Markus Karekallas, Kalle Sulalampi ja Hannu Salminen.