Sunnuntai 20.1.2019

Sodan arvet näkyvät edelleen

Jaa artikkeli:
Luotu: 
20.8.2009 17:44
  • Kuva: Gummerus
    Kuva
  • Kuva: Gummerus / Janne Aaltonen
    Kuva

Faktakulma

Irja Wendisch (s. 1955) on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän on opiskellut lehdistö- ja tiedotusoppia sekä valtiotieteitä Freie Universität Berlin -yliopistossa ja tehnyt töitä sekä suomalaiselle että saksalaiselle medialle. Wendisch on kirjoittanut muun muassa teokset Tohtori Conzelmannin sotavuodet Lapissa sekä Salatut lapset – saksalaissotilaiden lapset Suomessa

Yli 60 vuotta sitten käyty sota vaikutti laajasti suomalaiseen yhteiskuntaan. Vaikka perheissä ei tapahtumista puhuttukaan, siirsivät sotilaat traumansa seuraaviin sukupolviin. Näitä haavoja useat joutuvat edelleen käsittelemään.

Tästä aiheesta Irja Wendisch on tehnyt kirjan Me sotilaiden lapset (Ajatus Kirjat 2009). Kirjassa käsitellään viiden erilaisen tarinan kautta niitä traumoja, joita sodasta palanneiden miesten perheet ja lapset joutuivat kokemaan.

Pelkäsin kovasti isäni paluuta. Yleensä aloin jännittää sitä jo monta päivää aikaisemmin. Kun huhut ryyppyjengin saapumisesta kylään olivat kantautuneet meidänkin korviimme, tiesin, että isän kotiinpaluun aika alkoi olla lähellä. Kun isä sitten palasi kotiin, sama kuvio toistui aina. Riehuminen ja uhkailu alkoivat sillä hetkellä, kun hän sai ulko-oven auki.

Näin kuvailee Wendisch kirjassaan omaa lapsuuttaan.

- Jos olisin varhaisessa vaiheessa tiedostanut, että isällä oli traumaattisia kokemuksia, olisi varmaan ollut helpompaa, hän kertoo.

Sodanjälkeisessä Suomessa ei kriisiapua tunnettu. Töissä miehet pärjäsivät yleensä hyvin, mutta yksityiselämässään ja ihmissuhteissaan heillä oli vakavia ongelmia.

- Vaikka hyviä hetkiä oli, en koskaan voinut luottaa, että asiat olisi hyvin, kuvailee Wendisch sisälleen jäänyttä epävarmuuden tunnetta.

Wendischin mukaan nykypolvet varsin yleisesti kärsivät välillisesti sotatraumoista. Jatkuvasta juurettomuuden tunteestaan kirjassa kertoo 44-vuotias Elina, jonka isä oli Karjalan evakko.

Myös sukupolvelta toiselle siirtyvä alkoholismi voi Wendischin mukaan juontaa juurensa sodanaikaisiin kokemuksiin.

Sodan vaikutusten laajempi pohtiminen uutta

Lapsuudessaan kokemistaan asioista kirjoittamalla Wendisch on voinut työstää ongelmiaan, joihin ei edes pitkäaikainen psykoanalyysi auttanut.

Sukupolvien sotatraumoista ryhdyttiin puhumaan vasta 1990-luvun lopulla. Silloin myös Wendisch kirjoitti ensimmäiset asiaa käsittelevät lehtiartikkelinsa. Siihen asti asiaa tarkasteltiin sotahistorian ja sankarikirjallisuuden näkökulmasta.

-Asian itse läpikäyneet ihmiset ovat vasta nyt ruvenneet pohtimaan asiaa syvemmin.

Myös kulttuurisia eroja löytyy. Yli kolmekymmentä vuotta Saksassa asunut Wendisch kertoo, että siellä asiasta osataan puhua avoimemmin kuin Suomessa.

Kirjailijan välit omaan isään katkesivat moniksi vuosiksi. Ennen isän kuolemaa välit saatiin jollain tavalla korjattua.

- Isä ei kuitenkaan koskaan kyennyt katsomaan itseään kunnolla peiliin ja myöntämään tapahtunutta, Wendisch sanoo.

 

Faktakulma

Irja Wendisch (s. 1955) on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän on opiskellut lehdistö- ja tiedotusoppia sekä valtiotieteitä Freie Universität Berlin -yliopistossa ja tehnyt töitä sekä suomalaiselle että saksalaiselle medialle. Wendisch on kirjoittanut muun muassa teokset Tohtori Conzelmannin sotavuodet Lapissa sekä Salatut lapset – saksalaissotilaiden lapset Suomessa

Henkilöt: 
Yritykset: 
Muut asiasanat: 
Jaa artikkeli:

Kommentit

Vieras

Mikähän siinä on ettei muissa maissa tunnu tuo sota yhtä pahasti ihmisten mieliä muuttaneen? Jonkun verran toki. Ettei vain olisi niin että me suomalaiset olimme hivenen outoja jo ennenkin sotia. Toki sota varmasti pahensi tilanneta entisestään. Kaksi sotaa käytiin kuitenkin häviämässä. Vaikka hyvin toki meni olosuhteisiin nähden.

Holotna Pravda

Yksilöt reagoivat traumatisoiviin tapahtumiin eri tavoin. Jotkut reagoivat kuten Wendischin isä mutta eivät suinkaan kaikki. Eiköhän suuri enemmistö veteraaneistamme kuitenkin kyennyt jättämään ikävät kokemuksensa taakseen ilman vakavampia oireiluja.

Vieras

Reiska, Sinä se osaat tämänkin aiheen vääntää USA:n vastaisuudeksi...

Mutta asiaan.

Itse olen syntynyt 1960-luvulla ja 1921 syntynyt isäni oli rintamalla 1941-1944.

Meidän perheessämme tämä klisee "miesten puhumattomuudesta" ei päde. Isäni kertoi asioista suoraan (myös hyvin traumaattisesta kokemuksista kesäkuulta 1944, jolloin hän oli Valkeasaaressa painopistealueella...) minulle että kirjailijan kuvaamille veteraanien ryyppyjengeille. Monet muutkin veteraanien lapset joiden kanssa olen jutellut eivät ole tunnistaneet kotonaan ja isissään tätä nykyään niin paljon esillä ollutta "puhumattomuuden ja vaikenemisen kuttuuria." Voi olla että asiassa on maakunnallisiakin eroja, ehkä karjalaiset saivat suunsa auki helpommin ja uskalsivat, kuten isäni, kertoa myös peloistaan ja kauhuistaan ja paniikistaan. Sankareita leikitään käsittääkseni enemmän läntisessa Suomessa...

Konekivääriampujana isäni tiesi tappaneensa useita vihollisia. Vaihtoehtoa ei ollut.Isäni oli sodan jälkeisinä vuosina alkoholisti, mutta koska tiedän siitä mitä hän joutui kokemaan noina vuosina, en syyllistä häntä (toki nyt hän on kuollut) asiasta, sananmukaisesti, tippaakaan. Viina oli näille miehille usein lempein terapeutti. Saattoi olla että hyväkin. Puhua nimittäin nämä veteraanimiehet osasivat keskenään ja näin hoitaa toisiaan varmasti paremmin kuin mikään psykologitäti-setä.

Vieras

Jossain perheissä ei varmaan puhuttu.

Itse kyllä "sain" kuulla asiasta hiukan liikaakin vaikka olin lapsi. Ongelma oli pikemmin kuin puhumattomuus se, että pojan kaatumista ei hyväksytty, vaan heittäydyttiin katkeraksi. Syyytettiin herroja ja saksalaisia. Kokemukset ovat erilaisia. Vaikka olen vasta hiukan yli 50 sain oman osuuteni sodan jälkipelistä. Isäni kyllä suhtautui sotakokemukseensa suht terveesti mutta mummo ei päässyt yli ja leivitti katkeruuttaan.

Surullisia asioita. Hyvä että puhutaan mutta on hyvä muista että kokemukset ovat kuiten heterogeenisia.
.

MerjaH

En ole saanut mitään sotatraumoja, vaikka isänikin oli siellä jossain.

Hän kuului siihen joukkoon, joka ilmeisesti pystyi sulkemaan asian menneisyyteen. Ei hän humalassakaan koskaan puhunut sodasta, ainakaan minulle.

Tiesin kumminkin sen, että "heitä" yhdisti sota, jotka olivat siellä olleet. Vanhempana se side oli ehkä voimakkaampikin, koska heitä ei ollut enää monta jäljellä. Se yhdisti muuten varsin erilaisia ihmisiä. Sen vain tiesi, että mikä se juttu on.

Isän kuoleman jälkeen veljeni sanoi, että hänelle isä oli kerran puhunut sodasta...kai humalassa. Hän oli kertonut kuinka oli 19-vuotiaana lastannut ruumiita autojen lavoille. Ja heissä oli ollut tuttujakin kasvoja...sitä oli itkenyt.

Helsingissä kun isäni käytti minua lapsena allergiasairaalassa, heinänuhan vuoksi (aika prinsessa siis), kuulin ensimmäistä kertaa, sen että oli ollut sota ja isäkin oli siellä ollut. Helsingin rautatieasemalla oli paljon sellaisia haisevia, likaisia ihmisiä, pultsareita. Isä antoi heille rahaa. Se oli outoa. Kysyin, että miksi. Hän saoi, että he olivat sotakavereita. Senkin muistan, että olisi sanonut, että he ovat siksi sellaisia. Se on uponnut mieleeni. Olin ehkä 7-9 -vuotias. Tiesin sen kyllä siis aina. Kävin silloin ensimmäistä kertaa Helsingissä, olin käynyt vain Torniossa joskus. Jäin asemasillalle seisomaan, talot näyttivät aivan valtavilta. Isä sanoi: "tule".

Samalla reissulla me käytiin Kansallismuseossakin. Se oli meikäläisille outo paikka, ja ei me taittu istua kalustukseen. Olen oivaltanut vasta jälkeenpäin, että miksi kummassa me jossain taidemuseossa oltiin. Me etsittiin taulua. Isoisäni serkun maalaamaa. Ei mikään taistelevat metsot, mutta sitä taulua, missä suomineito pitää lakikirjaa. En tiedä, löysimmekö sitä. Mutta ei me muuten taidemuseossa olisi käyty. Sen verran superjuntteja...mutta kun kerran oltiin Helsingissä...

Käpälämäen tarkkailija

Isäni on syntynyt -25 ja hänet marssitettiin tuoreena täydennysmiehenä Äyräpäähän hetkeä ennen kuin Vanja lähti tosissaan siitä kohtaa kyläreissulle Suomeen. Meillä ei juotu viinaa, isäni uskoontulo jossain sodan loppuvaiheissa tai heti sen jälkeen todennäköisesti auttoi. Mutta niin karuja ovat hänenkin kokemuksensa olleet, että en ole onnistunut saamaan häneltä kaikkien näiden vuosien aikana kuin hyvin ylimalkaisia irtonaisia kommentteja aiheesta. Yhdestä asiasta nostan hänelle erityisesti hattua: Lapsiaan hän ei opettanut ryssää vihaamaan vaikka ehkä aihetta olisi voinut olla.

erkkikalevilaakso

Vaarivainaa -70 luvulla eläessään ja usein kun oli muutaman oluen ottanut, niin silloin alkoi "Karjalan Kannaksella, miestä kaatui kuin heinää vaan".. Kyllä ne sodan traumat esille tuli, mutta ei ne ollut hallitsevia. No, voisi tuohon omakohtaisten kokemusten valossa todeta, että henkinen väkivalta jatkuvana ja jatkuvasti koettuna on vielä raskaampaa, kuin se "Karjalan Kannaksella" käyty taistelu ja sota ylipäätään! http://erkkikalevilaakso.blogspot.com/

joukoakoskinen

Niinpä - joillekin se sopii erinomaisesti. Kuten äidilleni.
Isällä oli kroonistunut säärivama "luumätä", vuotava reikä sääressä. Kelpasi vain työvelvolliseksi.

Tuli halonhakkuukilpailussa toiseksi, 9 mottia seitsemässä tunnissa. Kuokki 3 hehtaaria suota pelloksi, koneistusta edusti yksi hevonen.

Olin apulaisena kun hän rakensi kyläläisille saunoja, liitereitä, korjasi vesikattoja, myöskokonaisia "rintamamies" ok-taloja. Talvisin olimme tukinajossa. Isä juonsi kuormat metsässä kun minä vein ne rantaan.

Kotiin tultua äiti (jatkossa ämmä) jaksoi huutaa:
"Missäs sitä on taas oltu kännäämässä ja huoraamassa . . ." Kännäämisestä jäi minulle hyvin myönteinen kuva, isontalon Juussin kanssa isä otti jotain, mitä ei minulle tarjottu. Sain kuitenkin karkkia ja taputuksen päälaelle. Olisivatpa kännänneet hiukan useammin kuin kerran, pari vuodessa.

Ämmän sisko Toini kävi - oikein hehkui kun haukkui suomalaiset miehet veltoiksi vätyksiksi. Ämmä pieksi minut monasti ja syynkin kertoi; "sun takias jouduin naimisiin ton . . . kanssa" Toi Martoista Signal -lehtiä. Ihan selvin päin aina.

Toinilta sain ensimmäisen banaaniinneljänneksen, kyllä oli hyvää. Vasta hiljakkoin sai omalääkäriltäni ohjeen syödä banaania - se parantaa muistia. Onkohan se nyt ihan viisasta muistaa kaikkea. Toini ei tiennyt tuota varmaankaan.

Enkä nyt halua tässä muistellakaan kaikkia kauheuksia mitä ämmä ja Toini saivat aikaan. Joskus toiste, kun kaupassa on banaaneja tarjouksessa.

sodanlapsi, edelleen

Olen syntynyt vuotta ennen sotien alkua, veljeni syntyi talvisodan ensimmäisenä päivänä. Asuttiin länsisuomalaisessa kyläyhteisössä, kirkonkylän liepeillä.
Kylän useimpien lasten isät olivat, niin kuin meidänkin isä, sodassa koko viiden vuoden jakson.
Kyllä meidän kyläyhteisön ja laajemmin nähtynä myös ison sukumme sotien jälkeiseen elämiseen kuului oleellisesti se, että miehet olivat olleet poissa, naisten voimin oli hoidettu asiat.

Vasta aikuisena rupesin laskemaan, montako alkoholistia, perheensä hakkaajaa, itsemurhaajaa, kylän häirikköä mahtuikaan yhden vauraan pitäjän yhteen melko vauraaseen kylään.

Mutta yksi puuttui: hurraa-isänmaallisuus sai ehdottoman tuomion, venäläisiä ei vihattu; nähtiin että rivisotilas molemmilla puolin oli uhri. Mutta asiaa ei oikein osattu käsitellä muuten kuin öitten painajaisissa ja käsittämättömissä väkivallanteoissa.
Myös minä, sodan lapsi, näen vielä nyt seitsenkymppisenä usein sotaunia. Sodan näki lapsikin: oli sotasairaala vieressä, sotavangit taloissa töissä, sodan jälkeen vaimolleen yrmyilevä isä.

Vieras

Muistan kun 1950-60-luvulla vielä kotona asuessani heräsin sisareni kanssa siihen, kun isä huusi unissaan tyyliin "älä ammu sitä". Ei hän edes herännyt siihen itse, vaikka hänen vieressään nukkunut äiti heräsi. Sen huudon jälkeen vaan isä oli ollut ihan hikinen ja jatkanut uniaan. Isäni kuoli 2003. Äitini kertoi, että 1990-luvulla se yöllinen huuto sai sellaiset mittasuhteet, että heidän tarvitsi muuttaa eri huoneisiin nukkumaan. Samaa kuulin muiltakin ikätovereiltani, siis meiltä suurien ikäluokkien edustajilta. Olen muuten lukenut, että Yhdysvalloissa sodasta tulleet koottiin ennen heidän koteihinsa menoa ns. terapiakeskuksiin, jossa he saivat psykologin kanssa purkaa sotatraumojaan. Sillä olihan se traumaattinen tilanne - 5 vuotta ollut rintamalla tappamassa ja sitten rauhan tultua seuraavana päivänä olisi pitänyt olla perheenisä. Viinapulloonhan niitä sotatraumoja hukutettiin. Minä itse tajusin 10 vuotta sitten, että minun on katkaistava sotatraumojen ketju. Olen onnistunut siinä. Tosin siinä tarvittiin terapiaa.