Perjantai 18.1.2019

Pihalla

To, 10/22/2009 - 13:27 -- admin
  • Kuva: Sandrew Metronome Distribution Finland
    Kuva
    Kun Leppilampi saapuu, niin tietää, mitä siitä seuraa.

Toni Laineen esikoisohjaus ”Pihalla” on yllättävän hienovireinen ihmissuhdedraama ja sosiologisesti tarkka analyysi nuorista aikuisista konservatiivisten nykyarvojen ja kansainvälistymisen paineissa.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että käsillä on niin täsmällisesti varhaiskeski-ikää lähestyville naisille suunnattu draama, ettei tämmöinen vanha körmy siitä mitään saata käsittää. Samoin voisi kuvitella, että ohjaajan tausta sarjafilmien (”Salatut elämät”) ja mainosten parissa herättää epäilyksiä…

Oui, mais non, kuten ranskalaiset sanovat. Pidin jo 1970-luvulla ja 1980-luvulla kovasti esimerkiksi Eric Rohmerin elokuvista, joissa vatvottiin nuorten pariisittarien sielunelämää, enkä ole siitä mihinkään muuttunut.

Laineen elokuvassa on merkillisesti Rohmerin elokuvia muistuttavaa charmia, jännittävää kepeyden ja vakavuuden yhdistelmää.

Luontevasti monikielinen elokuva jännittyy Hampurin ja Tampereen akselille. Suomalainen liikemiehenplanttu (Teemu Palosaari) raahaa ihanan hampurilaisen vaimonsa (Sibel Kekilli) Hämeeseen hoitamaan kotirouvana pienokaista edustavaan asuntoon, josta ei neliöitä puutu, mutta jotain muuta kylläkin, sillä mies häipyy saman tien työmatkoilleen.

Tylsistynyt kotirouva tylsässä loskaisessa kaupungissa. Sen tietysti arvaa, ettei näin jatku kovin pitkään. Kekillin sävykkäästi esittämä Laura tutustuu yksinhuoltajaäitien ryhmään, johon hän kieltämättä ainakin henkisesti kuuluukin. Ja senkin arvaa, mitä tapahtuu, kun vauvoja ja äitejä ilmestyy terapoimaan Mikko Leppilammen esittämä rokkari kitaroineen.

Syrjähyppy, moraalinen krapula, elämän uudelleenarviointi. Käsikirjoittajat Petja Peltomaa ja Sanna Reinumägi malttavat pitää tarinan rungon riittävän yksinkertaisena, jotta siihen kasvavat rönsyt myös kiinnostaisivat. Tässäkin on jotain ”rohmerilaista”: kyse ei ole moralismista vaan niin sanotusta moraalisesta tarinasta.

Tärkein rönsy on ystävyyden teema. Yksinhuoltajaäitien ryhmä on yleisesti ottaen lauma äitejä esittäviä helsinkiläisnäyttelijättäriä, joiden hössötyksessä ei ole pisaraakaan tamperelaisuskottavuutta, mutta Lauralle tärkeimmäksi ystäväksi muodostuva Riina (Sanna-June Hyde) on kiinnostava hahmo.

Lauran ja Riinan ystävyyttä koetellaan ja se syvenee jotenkin todelliseksi kulttuurien kohtaamiseksi. Pidän kovasti Sanna-June Hyden maanläheisestä roolityöstä, joka tasapainottaa saksalaistähti Kekillin hieman yläluokkaisen eteeristä roolihahmoa.

Sukupuoliroolit ahdistavat nuoria aikuisia nykyään selvästi enemmän kuin takavuosikymmeninä. Siinäkin mielessä on ihailtavaa, että ohjaaja Toni Laine on jaksanut pysyä tarinan naisnäkökulmassa. Siinä sitä riittääkin miettimistä seuraavien parinkymmenen elokuvan pitimiksi, vähintään.

filmtrailer:1968

Tähdet: 
3
Ensi-ilta: 
23.10.2009
Ikäraja: 
K 7
Genre: 
Ihmissuhdedraama
Ohjaus: 
Toni Laine
Käsikirjoitus: 
Petja Peltomaa & Sanna Reinumägi
Pääosissa: 
Sibel Kekilli, Mikko Leppilampi, Sanna-June Hyde, Teemu Palosaari
Muut asiasanat: