Perjantai 18.1.2019

Sukunsa viimeinen

To, 02/25/2010 - 13:37 -- admin
  • Kuva: Illume
    Kuva
    Aleksandra Okotetton näyttelemän nenetsi-tytön tarinan näki Berliinin elokuvafestivaaleilla noin 3000 ihmistä, kun elokuvaa esitettiin täysille katsomoille Zoo-teatterissa.

Markku Lehmuskallio ja Anastasia Lapsui jatkavat hienoa ja tinkimätöntä uransa pohjoisten alkuperäiskansojen kulttuurin puolustajina. ”Sukunsa viimeinen” on koskettava netetsinkielinen näytelmäelokuva tytöstä, jolta 1960-luvun neuvostoliittolainen koulu riistää identiteetin.

Kuten Sakari Toiviainen viime vuonna ilmestyneessä, tyylikkäästi kirjoitetussa kirjassa ”Kadonnutta paratiisia etsimässä” toteaa: ”...näissä elokuvissa on kysymys ihmisen ja luonnon välisen tasapainon menetyksestä, pienten ihmisten ja pienten kansojen perinteiden, kielen ja elinkeinojen murenemisesta valtakulttuurin ja globaalin markkinatalouden puristuksessa.”

Kyynikko saattaisi todeta, että johan tätä kotaelämää on nähty ja johan he ovat nämä teemansa käsitelleet. Siihen voisi vastata, että mitä sitten: kyse on niin suurista teemoista ja asioista, että jos me hukkaamme nämä elokuvat ja niiden mietiskelyn, me hukkaamme samalla itsemme, minkä tuo teoreettinen kyynikko lienee jo tehnytkin.

Täytyyhän meidän tietää mistä ”kana kusee” eli mikä on maakaasuputken sisällyksen todellinen hinta kun ajattelemme alkuperäiskansojen elämää esimerkiksi juuri Jamalin niemimaan rikkaiden kenttien hyödyntämisen puristuksessa.

Yksinkertaisuus ja selkeys ovat hankalia asioita, mutta joskus ne kertovat taiteellisesta kypsymisestä. Näin on tämän elokuvan kohdalla: Lehmuskallion ja Lapsuin elokuvista ”Sukunsa viimeinen” on ehkäpä suurelle yleisölle yksi helpoimmin lähestyttävistä.

Joissakin aikaisemmissa pariskunnan töissä katsoja on kieltämättä joutunut vähän pinnistelemään pysyäkseen hereillä nenetsikulttuurin mytologian parissa, kodan lämpö ja shamaanirumpu ovat saattaneet vaikuttaa hypnoottisen unettavilta. Tässä sitä vaaraa ei ole.

Tarina on tosi ja sen kertoo meille sen alkuperäinen kokija Nadezhda Pyrerko, suoraan kameralle antropologisen dokumenttielokuvan tyyliin. Alun perin Anastasia Lapsui teki hänestä 1990-luvun alussa radio-ohjelman ja siitä idea jäi kummittelemaan Lapsuin mieleen.

Pyrerkon perhe kuului sammumassa olevaan metsänenetsien heimoon ja aikansa kouluviranomaisia pakoiltuaan heidän on sitten pakko luovuttaa ummikkonenetsi pikkutyttö (mainio Aleksandra Okotetto), sisäoppilaitokseen venäjänkieliseen ympäristöön.

Valitettavan universaalin kuvion mukaista se kai sitten on, että vähemmistökulttuurin lapsi joutuu koulussa kiusatuksi eikä neuvostopuuro oikein tahdo maistua, kun tyttö on tottunut kotikodassaan runsaampiin kala- ja liharuokiin. Näissä kohtauksissa elokuva on parhaimmillaan ja terävimmillään. Sisäoppilaitokseen olisi ehkä elokuvan kokonaisuudessa voinut sijoittaa suhteellisesti enemmänkin aikaa.

Anastasia Lapsui on vanhana ihmisenä tietysti kokenut neuvostoajat. Se ilmenee oikeastaan niin, että kyllä tässä tundran keskelle heitettyjä opettajiakin ymmärretään eikä näkemys ole mustavalkoisen punavalkoinen.

”Sukunsa viimeinen” toi jotenkin kummasti mieleen toisen hienon koulukuvauksen: Klaus Härön ”Näkymättömän Elinan”. Tyttäreni pitivät aikoinaan kovasti siitä ja taidanpa viedä heidät katsomaan tätäkin.

Tarkemmin ajatellen ”Sukunsa viimeistä” voi hyvinkin suositella koko perheen elokuvaksi. Identiteetin riisto on tietysti ankara asia, mutta sillä tahollahan on hirvittävä määrä uhkia joka tapauksessa ja joka puolella.

Tähdet: 
4
Ensi-ilta: 
26.2. 2010
Ikäraja: 
Sallittu
Genre: 
Antropologinen draama
Ohjaus: 
Anastasia Lapsui & Markku Lehmuskallio
Käsikirjoitus: 
Anastasia Lapsui & Markku Lehmuskallio
Pääosissa: 
Aleksandra Okoletto, Nadezhda Pererko, Jevgeni Hudi, Anastasia Lapsui, Roza Laptander, Radion Anagurtshi, Ludmila Zannikova.