Perjantai 17.11.2017

Pakolaisperhe vastaanotolla – huimausta, kipuja, hengenahdistusta, ihottumia...

Jaa artikkeli:
Luotu: 
7.10.2015 13:24
  • Kuva: PLL / Katso alta
    Kuva
    Pakolaisperhe vastaanotolla – huimausta, kipuja, hengenahdistusta, ihottumia...
|

Kuinka autetaan suurienergisen trauman uhria? Ensisijaisesti: tunnistamalla hänet onnettomuuden uhriksi, vaikka pinta olisi vain pikkuisen naarmuilla. Kun traumaa hoksaa epäillä, osaa tunnustella ehjän ihosäkin sisältöäkin. Sama pätee niin ruumiin kuin mielenkin traumoihin.

Pakolaisvirta on seurausta suuronnettomuudesta, joka on sattunut tuhansia kilometrejä ja useita vuosia sitten. Ihmiset sinkoavat sen sirpaleina yhä ympäri maailmaa. Osa näkyvästi rikki, osa pinnalta kasassa pysyen. Sairauskertomukseen on nopsa merkitä ”turvapaikanhakija”, mutta jotain on hyvä ymmärtää myös psyykkisen trauman synnystä ja ilmenemisestä.

Pakolaisperheitä – tai ketä tahansa muutakin potilasta – vastaanottaessamme psyykkisen trauman mahdollisuus on oltava aina kliinikon mielessä. Sekava, lähes kaikki erikoisalat kattava oirekuva saa hahmon. Huimaus, kivut, hengenahdistus. Ihottumat, urtikaria. Levottomuus ja keskittymisvaikeudet. Painajaiset ja unettomuus. Mielialan muutokset, ärtyisyys. Kontaktista vetäytyminen tai lamaantuminen. Muistihäiriöt. Epätodelliset kokemukset, jopa harha-aistimukset. Täysveriset raivokohtaukset.

Psyykkinen trauma syntyy tilanteessa, jossa ihmisen on ollut syytä pelätä, että hän tai hänelle tärkeä ihminen vaurioituu tai kuolee. Lapsi voi saada traumaoireita jo nähdessään, kuinka vanhempi melkein jää auton alle. Melkein. Traumalle altistavia tilanteita mahtunee pakolaismatkaan lukuisia. Silloinkin, jos matkaan on lähdetty paremman toimeentulon perässä tai ennen kuin mitään tapahtuu.

Emme tiedä miksi joku saa traumaoireita ja toinen ei. Kyse ei ole kuitenkaan ”luonteenlujuudesta”, vaikka helposti sen varjolla haluammekin mitätöidä toisten kokemia kauhuja. Kiintymyssuhteella on asiaan ehkä merkitystä. Lapsilla traumatisoitumista estää vanhemman tai muun luotetun ihmisen riittävän turvallinen läsnäolo. Jokainen onnettomuuteen joutunut lapsi, jonka olen tavannut, on kysynyt ensimmäiseksi: Missä ovat äiti ja isä?

Traumaa ei voi hoitaa nopsasti käymällä sitä läpi tai puhumalla asia pois. Traumaa hoidetaan ensisijaisesti elämällä turvassa, lisätraumat estämällä. Se taas merkitsee väkivallattomuutta, rauhallista yösijaa, ruokaa. Vanhemman kainaloa tai syliä, jos sellainen on saatavilla. Mahdollisuutta olla yhteydessä itselle merkittäviin ihmisiin. Katsetta, joka tunnustaa ihmisyyden. Tosissaan ottamista.

Ja se saattaakin olla kaiken vaikein osuus meille auttajille. Traumaa ei tunnista, jos huomaamattaan vähättelee toisen ihmisen kokemusta. Pystynkö oikeasti kuvittelemaan itseni uimassa meressä, työntämässä taaperoa kumirenkaassa edelläni? Ahdistun jo tyynellä mökkijärvellä, kun lapsi hyppää ilman kellukkeita laiturilta. Jaksaisinko uida vaatteet päällä, jotta saisin edes jotain mukaani? Mihin laittaisin muut lapseni? Miten mieleni kestäisi tämän matkan? Noloa kyllä, karjun lapsilleni jo normi arkiaamuna…

Joskus vähättelyn syy on vielä yksinkertaisempi: myötätunto. Päivystysten ja akuuttivastaanoton vaativassa ilmapiirissä voi olla tärkeää olla enemmän ammattilainen ja vähemmän ihminen, jotta työtä pystyy tekemään. Pysymme itsekin paremmin kasassa, kun takerrumme kiistelyyn ”välttämättömästä hoidon tarpeesta” ja vilkaisemme vain ihovauriot. Voi olla liian tuskallista muistaa pakolaisenkin olevan aina jonkun lapsi, ehkä jopa puoliso tai vanhempi. Silloin jää tekemättä inhimillisen suuronnettomuuden uhrin pieni turvastatus. Tiedätkö, missä perheenjäsenesi ovat? Keiden kaikkien puolesta joudut vielä pelkäämään? Ketkä kaikki ovat turvassa?

Janna Rantala
LL Janna Rantala on lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka myös kouluttaa lastenpsykiatriaan ja vanhemmuuteen liittyvistä aiheista.

Julkaistu Lääkärilehden verkkosivuilla.

Lue myös:
Lapsuuden traumoilla on pitkät jäljet

Tilaa Potilaanlääkärilehden uutiskirje

Muut asiasanat: 
Jaa artikkeli: