Masennuksen takia sairauslomalle jäänyt kansanedustaja Jani Toivola (vihr.) on palannut edustajan työhönsä. Hän kertoo asiasta blogissaan koskettavassa kirjoituksessa, jossa avaa sairautensa taustoja.

Toivola jäi sairauslomalle viime joulukuussa. Pienen tytön yksinhuoltaja Toivola kertoo blogissaan, että hänen tyttärensä oli merkittävässä roolissa siinä, että hän haki apua tilanteeseensa. Viimeinen herätys oli tilanne, jossa hän koki vaikeaksi katsoa tytärtään silmiin, koska tytön ilo muistutti Toivolaa hänen omasta ilottomuudestaan.

Toivola kertoo aluksi ajatelleensa, että muutaman viikon lepo riittää. Keskustelut lääkärien ja psykiatrien kanssa vahvistivat kuitenkin nopeasti, että hän tarvitsee enemmän toipumisaikaa, joka oli uskallettava ottaa. Toivola kertoo blogissaan vanhoista peloista, jotka nousivat pintaan. Samoista, joista hän kertoo viime syksynä ilmestyneessä teoksessaan Musta tulee isona valkoinen.

– Riitänkö, kelpaanko, pystynkö? Hetken päästä kysymykset alkoivat muuttua jo totuuksiksi. En kelpaa, en riitä, en pysty. Muiden onnistumisista tuli uhkia ja ajatuksista päivä päivältä mustempia. Ponnisteluista huolimatta jokin tuntui vetävän jatkuvasti syvemmälle, Toivola kirjoittaa.

–Aloin pelätä tilanteita ja asioita, joista olin ennen saanut valtavasti voimaa ja merkityksellisyyttä. Tilanteita, joissa olin ollut elementissäni. Aloin pelätä esiintymistä ja puhumista ihmisten edessä. Eduskunnan istuntosalia, toimittajia, kollegoita ja itseäni.

Näyttelijänä ja juontajanakin tunnettu Toivola kertoo nyt opettelevansa samoja asioita kuin 15-vuotiaana, eli luottamaan itseensä ja omaan ääneen ja omaan tarinaan. Hän kertoo sairauden puhjetessa sattuneista välikohtauksista, joissa iski valtava uupumus, eikä hän muistanut, minne oli menossa, vaikka tavallisesti hänellä on erittäin hyvä muisti. Tilanteita alkoi kertyä koko ajan enemmän ja Toivolan mukaan ”suorituskyky oli ehkä se ainut, mitä vielä oli jäljellä”.

–Päivä päivältä ohuempi versio minusta saapui illalla kotiin, jossa odotti tyttäreni ja yhteinen elämämme. Aika kotona täyttyi lähinnä ärtymyksestä, huudosta ja turhautumisesta, jota seurasi aina jälkikäteen syyllisyys ja pelko.

Toivola pohtii kirjoituksessaan johtajuutta ja valtaa, jotka näytetään hänen mielestään yhä rikkumattomana ja horjumattomana. Hän kuitenkin havaitsee muutoksen olevan alullaan.

–Jopa tämän menneen puolen vuoden aikana on tapahtunut merkittävää muutosta. Erityisen vaikutuksen minuun teki ministeri Lindströmin avoimuus oman uupumuksensa suhteen. Toivottavasti joku päivä sen ei enää tarvitse olla sankarillinen teko vaan osa ihmisyyttä.

Toivola kertoo, että hänen paranemistaan on edesauttanut ”uskallus käydä läpi eri vaiheet ja niiden nostattamat tunteet ja ajatukset”. Hän on saanut olla ympäristössä, jossa hän on voinut käsitellä asioita ja myös häpeää, joka väistämättä nousee pintaan. Kevään mittaan alkoi palata toivo ja tunne siitä, että Toivola sai taas ihmisten kohtaamisista voimaa, eikä pelännyt enää ihmiskontaktia.

–Kesän kynnyksellä pää alkoi jo täyttyä uusista ideoista ja ajatuksista. Toivosta itseni ja maailman suhteen. Siitä olen aina syttynyt. Uskosta huomiseen. Uskosta ihmisten potentiaaliin ja kykyyn nähdä toinen toisensa.