Kun Harvardin yliopiston yhteiskuntatieteiden professori Robert D. Putnam vieraili Valkoisessa talossa, pyysi silloinen presidentti George W. Bush venyttämään heidän yhteistä tapaamista vielä puoli tuntia.

– En ollut uskoa korviani! Että konservatiivi-republikaani Bush pyytäisi tällaista liberaali-demokraatiksi tunnustautunutta professoria viettämään vielä ylimääräisen puolituntisen kanssaan.

– Hän halusi tietää kaiken ”Putnamin kuilusta”. ”Kertokaa minulle, miten Putnamin kuilut syntyvät ja miten ne korjataan”, Bush kyseli ympäriinsä, Putnam muistelee nyt Helsingissä.

Putnamin kuilut ovat rikkaiden ja köyhien välinen mahdollisuuksien kuilu. Tänä vuonna julkaistussa kirjassaan Our Kids – The American Dream in Crisis (Simon & Schuster) hän osoittaa, kuinka kuilu on kasvanut, ja kuinka Yhdysvallat on yhteiskuntana yhä eriytyneempi ja tiukemmin lokeroitunut; sanalla sanoen segregoitunut.

Torstaina Helsingin Ritarihuoneella Putnam kertoi, kuinka hän on omakohtaisesti havainnut kuilun kasvavan. Varttuessaan Port Clintonin viiden tuhannen asukkaan pikkukaupungissa Ohiossa 1940-luvulla kuntalaiset päättivät yksissä tuumin hankkia varusteet nuorten baseball-joukkueella ja koulun orkesterille. Eri perheiden lapsilla oli lähestulkoon samat mahdollisuudet edetä elämässä riippumatta perheen luokkataustasta.

2010-luvulle tultaessa tilanne on muuttunut täysin. Putnamin oma tyttärentytär, Miriam, opiskelee Pariisissa Ranskan taidehistoriaa ja ruokakulttuuria. Samaan aikaan Putnamin Port Clintonin koulun luokkatoverin, joka jäi kaupunkiin ja sai koulun jälkeen vakituisen työn paikallisesta tehtaasta, lapsenlapsi, Mary Sue julistaa Facebookissa, että “rakkaus sattuu, luottamus tappaa”. Hän on teiniäiti, joka sai ensimmäisen huumetuomionsa 16-vuotiaana.

– He eivät millään kykene ymmärtämään toistensa maailmoja. Mary Sue ei pysty edes kuvittelemaan niitä mahdollisuuksia, joita Miriamilla on, Putnam sanoo.

Miriamin ja Mary Suen maailmojen ympärille syntynyttä kuilua Putnam konkretisoi erilaisella tilastotiedolla. Yhdysvaltalaisista köyhin 30 prosenttia käyttää lapsiinsa noin tuhat dollaria vuodessa, eikä inflaatiokorjattu summa ole muuttunut juuri miksikään 50 vuodessa. Samaan aikaan varakkain kymmenys kuluttaa lapsiinsa nyt vuosittain yli kuusi tuhatta dollaria, kun luku oli vielä 1960-luvulla alle kolme tuhatta.

– Se on kesäleirejä, tietokonepelejä, jääkiekkoharjoituksia, soittotunteja, Putnam havainnollistaa.

Eikä Port Clintonissakaan kustanneta enää lasten harrastuksia yhteisestä pussissta ja yhdysvaltalaisten koulujen harrastus- ja kerhotoiminnassa on mukana selvästi harvempi joukko matalatuloisimpien perheiden lapsia kuin vielä 30 vuotta sitten.

Yksi hätkähdyttävimmistä tilastoista koskee lasten kouluttautumista. Koulutuspolkuja valittaessa koulumenestys on muuttunut vaikutukseltaan vähäisemmäksi kuin luokkatausta. Middle Schoolin, eli alakoulun ylimmät luokat, päättävistä, erinomaisesti matematiikassa pärjäävistä 13-vuotiaista 74 prosenttia saa todennäköisesti alemman korkeakoulututkinnon, jos he tulevat rikkaimmasta neljänneksestä. Yhteiskunnan matalatuloisimmasta neljänneksestä tulevista matikkapäistä tutkinnon saa 29 prosenttia, kun rikkaimman neljänneksen huonoimmin matematiikkaa osaavistakin 30 prosenttia saa korkeakoulututkinnon.

Kärjistäen voi siis sanoa, että yhdysvaltalaisen koulupolun kannalta on yhdentekevää, oletko rikas ja tyhmä vai fiksu ja köyhä.

– Tämä on yksinkertaisesti väärin. Toisekseen tämä on karmeaa kykyjen haaskausta, Putnam totesi Ritarihuoneella.

Lisäksi Putnam katsoo, että mahdollisuuksien kuilu uhkaa Yhdysvaltoja syvemmällä tasolla. Tähän viittaa myös kirjan alaotsikko Amerikkalainen unelma kriisissä ja siksi myös presidentti Bush oli niin kiinnostunut kuilusta.

– Hän ymmärsi, että jos minä olen oikeassa, osoitin särön juuri siinä kohdassa, millä Yhdysvaltain valtio oikeuttaa itsensä, sillä koko amerikkalainen systeemi on rakennettu sen varaan, että kaikki saavat tasaveroisen mahdollisuuden. Ja jos minä olisin oikeassa, tämä ei enää pidä paikkaansa.

Bushin jälkeen Putnam on puhunut mahdollisuuksien kuilusta nykyiselle presidentille Barack Obamalle sekä nyt vaalien alla republikaanien ja demokraattien presidenttiehdokkaille. Hän toivoo, että mahdollisuuksien kuilusta tulisi ensi vuoden presidentinvaalien yksi keskeisistä teemoista.

– Osa ehdokkaista on vastaanottavaisempia kuin toiset, Putnam kertoo.

”Katsokaa itään”

Yhdysvaltojen ja Suomen välille ei voi laittaa yhtäläisyysmerkkejä, Putnam painottaa. Mutta viikon vierailun jälkeen hän ei halua kokonaan kieltäytyä kommentoimasta Suomea.

– Tulin juuri tapaamasta suomalaisen liike-elämän johtajia ja me puhuimme näistä asioita. He olivat kaikki sitä mieltä, että samansuuntaisia trendejä on myös Suomessa. Se totta puhuen yllätti minut, hän kertoo Uudelle Suomelle seuraavana aamuna.

Putnamin yllätystä saattoi laimentaa se, että luennoituaan kirjastaan eri puolilla Suomea hän sai kulloiseltakin yleisöltä joka kerta saman viestin: merkkejä on jo Suomessa. Harvardin professori ei ole Suomen asiantuntija, eikä halua lähteä suomalaisia neuvomaan. Silti hän vinkkaa, mistä suomalaisten kannattaisi pitää kiinni.

– Sanoisin näin, että Suomi ja muut Pohjoismaat ovat ainutlaatuisia maailmassa, sillä niillä on huomattava määrä sosiaalista pääomaa. Täällä on korkea luottamus muihin ihmisiin, vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, korkea osallistumisaste eri järjestöihin ja kaikki tutkimukset osoittavat, että Pohjoismailla on paljon sosiaalista pääomaa. Se on suuri etu, ja siksi nämä maat ovat kaikki niin menestyneitä.

– Jos kuvittelette, että sillä ei ole mitään merkitystä, niin katsokaa itään. Itärajanne toisella puolella on esimerkki valtiosta, missä on vähän sosiaalista pääomaa. Venäjän talous kärsii, kun kukaan ei luota muihin, eivätkä ihmiset koe yhteenkuuluvuutta.

Putnam kuitenkin arvioi, että globaalit trendit tulevat haastamaan Suomen korkean sosiaalisen pääoman.

– Suomessa ja muissa maissa korkeaan sosiaalisen pääoman tasoon on osaltaan vaikuttanut väestön etninen samankaltaisuus ja matalat tuloerot. Mutta molemmat tulevat muuttumaan Suomessa seuraavan 30 vuoden aikana. Väistämättä. Aivan väistämättä. Ja kysymys kuuluu, että jos Pohjoismaista tulee etnisesti moninaisempia ja tuloerot kasvavat, niin miten ne pystyvät ylläpitämään korkean sosiaalisen pääoman tason.

– En ole ollenkaan pessimistinen Suomen suhteen enkä yritä sanoa, että te olisitte nyt jotenkin huonossa jamassa. Haluan sanoa vain, että nämä globaalit trendit tulevat haastamaan Suomea ja uhkaavat myös jonkun verran teidän merkittävää voimavaraanne: sosiaalista pääomaa.

Entä mikä on pessimistinen näkymä Suomelle?

– Katsokaa itään.