Suomalaisen ulkomaalaispolitiikan kompastuskivi on ollut viranomaisten suhde mediaan. Tänään julkistettu kirja Mansikkamaan vartijat (Maahanmuuttovirasto, 2010) kertoo, kuinka ulkomaalaispolitiikkaa on riepoteltu julkisuudessa.

Ulkomaalaisvastaisuudessa on usein kyse tarkkaan ottaen pakolaisvastaisuudesta, mutta ei niinkään periaatteellisesta itsekkyydestä pakolaisvirtojen edessä kuin turvapaikkamenettelyn väärinkäytöksistä.

Kuvaavaa on, että 1980-luvun alussa ohjattiin kiireisimpinä aikoina kaksi kolmesta Valtioneuvoston keskukseen tulleista puheluista Ulkomaalaistoimistoon.

Neljäkymmentä vuotta sitten Suomessa omaksuttiin poliittisten murrosten jälkeen linja, joka suututti lehdistöä ja oli omiaan lisäämään Ulkomaalaistoimiston kuvaa salailevana tahona.

-Oikeistolaiset omaksuivat muun muassa ulkomaalaispolitiikassa tyypillisesti inhorealistisen asenteen: jokainen maa huolehtikoon itsestään ja Suomi teki jo karjalaisten evakkojen asuttamisessa oman osuutensa inhimillisestä hyväntekeväisyydestä, kirjassa todetaan.

Tutkija Antero Leitzingerin toimittamassa kirjassa käydään monipuolisesti läpi muun muassa käytännön työntekijöiden haastattelujen kautta Suomen ulkomaalaispolitiikkaa ja turvallisuuspoliisin passitoimiston kehittymistä Maahanmuuttovirastoksi.

Muutaman vuosikymmenen takainen viranomaisten televisioelokuviin ulottunut holhoushenki tuntuu nykyisin kaukaiselta. Suomen sai 1970-luvulla tolaltaan sellainenkin asia kuin naispuolisen neuvostodiplomaatin silkkisukilla vokottelu amerikkalaiskomediassa. Ulkopoliittista oikeaoppisuutta valvoneet piirit huolestuivat korkeita poliittisia vaikuttajia myöten.

Johtavat virkamiehet noudattivat 1970-luvulla lain kirjainta pilkulleen. Tunnetumpia ulkomaalaispolitiiikan henkilöitymiä on viime vuonna menehtynyt Eila Kännö, joka luotsasi sisäministeriön alaista Ulkomaalaistoimistoa vuosina 1970-1984. Hänen kakkosenaan toimi vuosia Hannu Siljamäki.

-Heidät ”laitettiin” rasisteiksi ” ja sillä siisti”. Molemmat ovatkin myöntäneet, että he eivät oikein osanneet suhtautua mediaan, muistelee entinen ulkomaalaisvaltuutettu Antti Seppälä.

Historiikissa todetaan, että tiedottamisen puute oli yksi syy Ulkomaalaistoimiston ja sitä myöten Kännön huonoon maineeseen. 1970-luvulla tiedottajia ollut palkkalistoilla ainoatakaan. Ulkomaalaistoimisto oli myös osa poliisiorganisaatiota, eikä siten voinut tehdä ainoatakaan linjausta, joka olisi poikennut poliisiosaston tai sisäministeriön kannasta.

Tarkkana juristina Kännö noudatti sisäministeriön toimintaohjeita pilkulleen.

-Tuntuu siltä, että jos Utsjoella katkeaa turistin kengännauha, sekin on minun syyni, Kännö purkautui 60-vuotisjuhlahaastattelussaan.

Populistien vaalivoitto mursi padot

Neuvostoliiton hajoamiseen asti kaikki Suomessa tiesivät, mitkä ”yleiset syyt” rajoittivat maahanmuuttoa ja pakottivat erityiseen varovaisuuteen kaikessa kansalliseen turvallisuuteen liittyvässä.

Kännön aikakaudella maassa, elettiin äärimmäisen jännittyneessä poliittisessa ilmapiirissä, jossa oikeistolaiset tunsivat olevansa ”hiljaisena enemmistönä”, mutta puolustuskannalla. Poliittinen ilmapiiri oli Suomessa poikkeuksellisen kiihkeä 1970-luvun alussa.

Vasemmistopuolueet olivat saaneet enemmistön eduskuntaan keväällä 1966 ja kommunistit palasivat hallitukseen 18 vuoden tauon jälkeen; oli kokoomuksen vuoro jättäytyä oppositioon 21 vuodeksi. Neuvostoliitolle uskollinen taistolaisuus ja kansainvälisempi uusvasemmistolaisuus olivat muotia varsinkin radikaalisessa opiskelijaliikkeessä ja Kekkonen valittiin kolmannelle presidenttikaudelleen vuonna 1968, tällä kertaa vasemmiston suosikkina.

Kirjassa muistutetaan, että politiikan tutkijoiden yllätykseksi vuosien 1968–1972 vaalien suurvoittaja oli presidentin suorasanaisen vastustajan Veikko Vennamon perustama Suomen maaseudun puolue (SMP), jota sen vastustajat leimasivat äärioikeistolaiseksi populistiseksi protestiliikkeeksi.

Pian huhuttiin jopa Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettilään suunnitelmista vauhdittaa Suomessa vallankumousta.

Punkkareiden viisumit työn takana

Vapaaseen liikkumiseen tottuneelle aikalaiselle monet 1900-luvun lopun viisumi- ja matkustussäännöistä tuntuvat ikivanhoilta. Ennen nykyistä globalisaatiokehitystä maailma oli toisenlainen. Herkullisia esimerkkejä kirjassa on useita eivätkä kaikki suinkaan olleet pelkkää ulkopolitiikkaa.

Suomalaisnuorten ja vähän vanhempienkin häpeäksi punk-yhtye Sex Pistols jäi Suomen ulkomaalaisia koskevien käytäntöjen vangiksi. Bändille ei myönnetty työlupaa, jonka siihen aikaan tarvitsivat kaikki esiintyvät ulkomaiset taiteilijat. Mediassa viranomaisista tehtiin nuorison vihollisia. Kännö ei halunnut kommentoida tapausta julkisuuteen ja laittoi kakkosensa Lauri Koivunevan vastaamaan toimittajien kysymyksiin.

Ulkomaalaistoimistoon otettiin yhteyttä muun muassa Suosikki-lehdestä, jonka kerrottiin nimenneen Koivunevan ”nuorison viholliseksi numero yksi”. Koivuneva sai ansiottomasta arvonnousustaan tiedon lehtialalla työskentelevältä serkultaan, joka oli tiedustellut Koivunevan tunnelmia tuoreen arvonimen johdosta. Bändin oli tarkoitus esiintyä Suomessa kesällä 1977 ja keikan peruunnuttua vuoden 1978 alussa.

Sex Pistolsien hakemus oli ollut käsiteltävänä ja työlupa oli myönnetty. Sex Pistols ei ollut kuitenkaan ehtinyt saapua Suomeen, kun yllättäen Helsingin Sanomissa ilmestyi yhtyeen mainetta kyseenalaistava artikkeli. Lehtijutusta syntyi monelle lukijalle mielikuvan nuorison moraalia turmelevasta yhtyeestä.

Pettyneiden ihailijoiden arvosteluryöppy purkautui sinänsä viattomiin ulkomaalaishallinnon virkamiehiin.

- Me olimme sentään halunneet kerrankin rokata kunnolla, kirjoittaa riihimäkeläinen nuori.

Ulkomaalaiset urbaanilegendojen ristiaallokossa

Sex Pistolsin tapauksessa musiikkiala törmäsi ongelmaan pitkälti median vuoksi. Aiheellinen kysymys on se, voisiko vastaavaa tapahtua nykyään. Selvää on, että median roolituksessa viranomaisista tulee joko Suomen ja suomalaisten puolustajia tai maahanmuuttajien uhkia, kuten Poliisiammattikorkeakoulun viime vuonna julkaisemassa selvityksessä todetaan.

Mansikkamaan vartijat -kirjassa huomioidaan, että maahanmuuton väärinkäytökset eivät milloinkaan muodostaneet kansantaloudellisesti, poliittisesti tai lainvalvonnan kannalta merkittävää ongelmaa, mutta pienikin määrä ikäviä tapauksia ärsytti monia suomalaisia. Näistä liikkuu urbaanilegendoja, jotka ovat osin perättömiä ja osin liioiteltuja.

Osittain kyse on vastaliikkeestä. Parikymmentä vuotta sitten yliopistot toivottivat tervetulleiksi kaukomaiden opiskelijoita, mutta moni nuori toivoi jotain enemmän ja alkoi hävetä Suomen varovaisuutta sekä muista Länsi-Euroopan maista poikkeavia käytäntöjä, vaikka viranomaiset vakuuttelivat pohjoismaisen yhteistyön takaavan kohtuullisen yhteneväiset ulkomaalaissäädökset.

Nykyiseen viisumipolitiikkaamme kuluu, että emme tee yksinään päätöksiä. Ajankohtaiseksi asia on tullut muun muassa uuden Helsingin ja Pietarin välisen junayhteyden vuoksi. Shengen-sopimuksen mukaisesti Venäjän viisumeista päätetään EU:n asiana.

Suomalaisten etuudet unohdetaan

Viisumipolitiikka on ulkopolitiikan konkretiaa, mutta ei mitään rakettitiedettä.

Kirjassa selvitetään, kuinka valtioiden välisillä korkean tason vierailuilla oli tapana laatia joko kulttuurivaihtosopimus tai maiden välinen viisumivapaus, jos tapaaminen muuten oli ollut anniltaan mitäänsanomaton. Tämän vuoksi noille ajoille oli tyypillistä viisumivapaus usean maan kanssa. Myöhemmin näitä vapauksia rajoitettiin kehitysmaiden osalta ja palattiin takaisin viisumikäytäntöön.

Kirjan laajassa aineistossa käsitellään sujuvasti myös ulkomaalaispolitiikan nykypäivää. Tyypillisesti unohdetaan, että joskus myös suomalaiset nauttivat ainakin teoriassa häkellyttävän avokätisestä sosiaaliturvasta, vaikka usein käytäntö onkin toista.

Pohjimmiltaan ongelma on siinä, että on helpompi arvostella ulkomaalaisten kuin omien kansalaisten nauttimia yhteiskunnallisia etuisuuksia, varsinkin kun nykyisin ulkomaalaisilla on pitkälti yhtäläiset oikeudet kuin suomalaisilla, mutta ei esimerkiksi asevelvollisuutta.

Euroopan maissa vuonna 1997 tehdyssä asennetutkimuksessa suomalaiset pitivät itseään – tai oikeammin toisiaan – ”erittäin rasistisina” useammin kuin useimpien EU-maiden kansalaiset, vaikka todellisuudessa rotuoppien kannatus on vähäisempää.

Kirjan tekijät muistuttavat, että suomalaisiin kansallishyveisiin on aina kuulunut itsekritiikki ja kansallinen itsesääli, suorastaan vaatimattomuudella kerskailu: ”On maamme köyhä, siksi jää...”, sanotaan Runebergin sanoittaman kansallislaulun toisessa säkeistössä, jonka sijasta lauletaan kuitenkin toiveikkaampi viimeinen säkeistö.