Lasten ja nuorten yksinäisyys on vakava ja raadollinen ilmiö, itse itseään pahentava kierre. Asia käy ilmi Niina Junttilan tuoreesta kirjasta ”Kavereita nolla”.

Turun yliopiston kasvatuspsykologian dosentti Junttila on tutkinut lasten ja nuorten yksinäisyyttä jo 16 vuoden ajan. Pysäyttävää kirjassa on havainto, että jo 3-vuotiaista lapsista erottuu yksinäisyyteen taipuvainen ryhmä. Havainto löytyi Hyvän kasvun avaimet -seurantatutkimushankkeessa. Junttila kertoo Uudelle Suomelle, että näitä osatutkimuksen alustavia tuloksia ei ole vielä julkaistu.

- Tutkimuksessa oli alussa mukana yli tuhat perhettä. Tähän kysymykseen vastaajia oli reilut 800. Osa lapsista oli kotona, osa perhepäivähoidossa, Junttila kertoo.

Tulosten mukaan jo 3-vuotiailla lapsilla niin sanotun sosiaalisen kompetenssin profiilit olivat suhteellisen selkeitä.

Tutkimuksessa mukana olleista lapsista 66 prosenttia oli ikätasolleen optimaalinen sosiaalinen kompetenssi: hyvät yhteistyötaidot, kyky tuntea empatiaa ja suhteellisen vähän impulsiivista tai häiritsevää käyttäytymistä.

Toinen ryhmä lapsia olivat niin sanotut tulisielut. Heillä oli paljon sekä positiivista että negatiivista toimintaa. Junttilan mukaan näitä lapsia oli vastaajista noin 20 prosenttia.

- Kaikki me varmasti tunnemme jonkun kolmivuotiaan tulisielun – hän näkyy, kuuluu, vaatii ja välittää, Junttila kirjoittaa.

Kolmas ryhmä lapsia nimettiin ”huomaamattomiksi”. Heitä oli 14 prosenttia.

- Heidän profiilinsa on lähes täsmälleen samanlainen kuin niillä nuorilla, jotka yläkoulussa ovat joukon yksinäisimpiä, ahdistuneimpia, masentuneimpia ja uupuneimpia, Junttila kuvaa.

- Nämä pienet eivät muiden silmissä olleet erityisen yhteistyötaitoisia, eivät empaattisia, mutta eivät myöskään impulsiivisia tai häiritseviä. Karusti sanottuna he eivät olleet mitään.

Junttilan mukaan ”huomaamattomat” lapset ovat tutkimuksen mukaan usein ujoja, hiljaisia, vetäytyviä ja ”kutakuinkin näkymättömiä”.

Junttilan mukaan yksinäisyys näyttäisi peritytyvän samantyyppisesti kuin esimerkiksi masennus: joku peritty ominaisuus asettaa yksinäisten vanhempien lapset suurempaan riskiin tulla yksinäisiksi. Kyseessä on kuitenkin vasta riski; Junttilan mukaan näyttäisi siltä, että mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä suurempi merkitys on ympäristötekijöillä.

- Riskin tunnistaminen tarkoittaa sitä, että asialle voidaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa tehdä jotakin. Siksi meidän pitäisi aikuisina avata silmämme juuri näille lapsille, jotka eivät tee itsestään numeroa --- ja joiden vanhemmat ovat liian ujoja tai arkoja tulemaan vanhempainiltoihin tai ottamaan yhteyttä opettajaan kertoakseen huolensa oman lapsensa hyvinvoinnista, Junttila kirjoittaa.

Junttilan mukaan suomalaiskoulujen lapsista ja nuorista 10–20 prosenttia on enemmän tai vähemmän ja pidempi- tai lyhytaikaisemmin yksinäisiä. Junttilan mielestä silmiinpistävää on se, että ala- ja yläkouluikäisistä pojista jopa 30 prosenttia oli yksinäisiä vähintään yhden lukukauden aikana. Junttila ei osaa antaa suoraa vastausta siihen, miksi pojat ovat tyttöjä yksinäisempiä. Kulttuuriset tekijät voivat osaltaan asiaa selittää: tytöt nostavat oman yksinäisyytensä poikia herkemmin esille.

- Yksinäisyys jää jo lapsuudessa helposti pitkäaikaiseksi, jopa pysyväksi olotilaksi, Junttila kirjoittaa.

Junttila listaa kirjassaan tapoja, joilla lasten ja nuorten yksinäisyyttä voidaan helpottaa. Hän korostaa kodin ja perheen merkitystä ja kehottaa vanhempia olemaan kiinnostuneita lapsistaan. Uudet harrastukset ja perheen kesken vietetty aika voivat myös auttaa. Tärkeää olisi myös pyrkiä muuttamaan yksinäisten ihmisten omia ajattelumalleja.

- Positiivisista ajatuksista vastuu on yksinäisellä itsellään, mutta niiden luomisessa ja ylläpitämisessä olennaisessa asemassa olemme kaikki me, jotka yksinäisten kanssa olemme päivittäin tekemisissä, Junttila kirjoittaa.