Gonzo, amerikkalaisen journalismin äärisubjektiivinen alalaji, ottaa ensiaskeliaan Hunter Stockton Thompsonin (1937–2005) esikoisteoksessa Helvetin Enkelit (1966). Thompson toki esiintyy kirjassa ensimmäisessä persoonassa, käyttäytyy huonosti ja ottaa vahvasti osaa kuvaamiinsa tapahtumiin, mutta jutun keskipiste on vielä selkeästi kohteessa. ”Tohtori Gonzon” myöhäisemmässä tuotannossa painopiste siirtyi kertojaan: esimerkiksi Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa (1971) tapahtuu lähes täysin päähenkilönsä tajunnassa.

Helvetin Enkelit sai alkunsa artikkelista, jonka Thompson kirjoitti keväällä 1965 The Nation -lehdelle. Artikkeli poiki tarjouksia laajentaa juttu kirjaksi, ja Thompson tarttui tilaisuuteen. Hän päätti viettää koko loppuvuoden pörräämällä pahamaineisen moottoripyöräjengin Helvetin Enkeleiden kanssa. Thompson osallistuu Enkeleiden kokoontumisajoihin, ryyppää ja rällästää – nauhuri koko ajan päällä.

Thompsonin huikein temppu onkin siinä, miten hän onnistuu saamaan jengiläiset kertomaan nauhurilleen avoimesti hurjia tarinoitaan. Nykyään moottoripyöräjengien suhde julkisuuteen on äärimmäisen kielteinen, mihin Thompsonin kirjalla on ehkä ollut oma vaikutuksensa. Lopulta Thompson saa tosin maksaa tarinastaan selkäsaunalla, josta hän selviää hengissä kuin ihmeen kaupalla.

Kun Thompson aloitti tutkimuksensa, Helvetin Enkelit olivat ottaneet ensimmäisen kosketuksensa amerikkalaiseen valtamediaan. Heitä epäiltiin kahden teinitytön raiskaamisesta Montereyssä keväällä 1965. Media syyllisti jengiläiset hyvissä ajoin ennen oikeudenkäyntiä. Kun oikeus vapautti motoristit syytteistä, uutisointi olikin jo huomattavasti vaisumpaa, mikä ärsytti Thompsonia. Hänen pyrkimyksenään oli kuvata Enkelit kohu-uutisia totuudenmukaisemmin.

Turhautuminen perinteisen lehdistön toimintatapoihin yhdisti kaikkia 1960-luvun ”uuden journalismin” tähtiä Tom Wolfesta Norman Maileriin. Nuorisoradikalismin, kansalaisoikeusliikkeen ja Vietnamin sodan repimään maahan tarvittiin tuoreempaa tiedonvälitystä. Journalistin tuli asettua samalle viivalle kohteensa kanssa, ei teeskennellä olevansa tämän yläpuolella.

1960-luvulla moni halusi tulkita prätkäjengiläisten rähinöinnin osaksi 1960-luvun yhteiskunnallista liikehdintää. ”Kun Beatlesit alkoivat olla pois muodista, he loivat tyhjiön, joka imi Helvetin Enkelit sisäänsä”, kirjoittaa Thompson. Hippien ja Enkeleiden vihollinen näytti olevan yhteinen: poliisin vartioima patavanhoillinen yhteiskunta.

Myös Thompson haluaa ymmärtää Helvetin Enkeleitä. Aluksi hän näkee motoristit median epäreilusti kohtelemina lehmipoikien jälkeläisinä, jotka hylkäävät ympäröivän yhteiskunnan, koska eivät sopeudu sen ahdistaviin sääntöihin.

Toisinaan Thompsonin ymmärtävä asenne johtaa ylilyönteihin. Hän myöntää, että Enkelit syyllistyvät joukkoraiskauksiin, mutta vähättelee asiaa. Enkeleiden hyväksikäytön uhreiksi joutuneet naiset saavat syyttää itseään, väittää Thompson. Gonzojournalisti sai syystäkin vastaansa kärkevää kritiikkiä feministeiltä.

Kun Enkelit hyökkäävät Vietnamin sotaa vastustavien rauhanmarssijoiden kimppuun, suomut putoavat Thompsonin silmiltä. Enkeleiden flirttailu natsisymbolien kanssa ei ole Thompsonin mukaan leikkiä: Enkelit ovat fasistisia taantumuksellisia, jotka listittäisiin ensimmäisinä, jos ”poliitikot, joiden kanssa he luulevat olevansa samaa mieltä, joskus pääsevät valtaan".

Thompsonin teosta voi ylilyönneistä huolimatta suositella 1960-luvusta ja gonzojournalismin esihistoriasta kiinnostuneille. Gonzotohtorin kertojanlahjat ovat kiistämättömät ja yhteiskunnallinen analyysi parhaimmillaan terävää. Hienoimpia jaksoja on kuvaus kirjailija Ken Keseyn farmilla järjestetyistä ”happotesteistä”. Kaikkien yllätykseksi Enkelit käyttäytyvätkin hippijuhlissa hillitysti.

Helvetin Enkelit on kaiken kaikkiaan kelpo suoritus Sammakolta. K. Männistö on saanut Thompsonin värikkään ilmaisun rullaamaan jouhevasti suomeksi. Pienenä kauneusvirheenä voi pitää kannen tehdasmallista Harrikkaa – Enkelit kun ajelevat nimenomaan kustomoiduilla chopper-pyörillä.

Hunter S. Thompson, Helvetin Enkelit. Sammakko 2007. 341 s.