Onpas esikoiskirjailijuus nyt kovaa valuuttaa! Tammi nimittäin markkinoi Marko Hautalan Itsevalaisevia esikoisromaanina, vaikka kirjailija on julkaissut kuusi vuotta sitten pienkustantamo Julmapainon kautta ensimmäisen romaaninsa.

Sinänsä Tammen ratkaisussa ei ole mitään kummallista. Syksystä toiseen esikoiskirjailijoista ja heidän teoksistaan leivotaan kirjallisia ilmiöitä. Moni nuorista suomalaisista kirjailijoista on saanut huomata, että esikoista seuraavista kirjoista ei juurikaan kirjoiteta lehdissä, vaikka tekstin taso paranisi koko ajan.

Hautala on kahden esikoisromaanin ja muiden kaunokirjallisten tekstien kirjoittamisen lisäksi työskennellyt hoitajana psykiatrisessa sairaalassa. Nykyisin hän opettaa englannin kieltä ja kirjallisuutta sekä luovaa kirjoittamista.

Itsevalaisevat kuvaa nuorten ja aikuisten välistä etäisyyttä. Sen teini-ikäiset päähenkilöt liittyvät kulttiin, jonka kautta he yrittävät tehdä maailmasta itselleen sopivamman paikan, irrotautua vanhemmistaan ja valaista itse itsensä. Samaan aikaan vanhemmat ovat ymmärtämättömiä alkoholisteja tai liiaksi kiireisiinsä keskittyneitä uraihmisiä, jotka eivät huomaa lastensa loittonemista ennen kuin on liian myöhäistä.

Kirja alkaa hienosti. Ensimmäinen lause on kuin luovan kirjoittamisen oppikirjasta: ”Päivänä, jona Iiris katosi, Elias Rosvik jätti viidennen rakastajattarensa.” Lukijalle kuvataan epätoivoisesti kadonnutta tytärtään etsivät vanhemmat, terapeuttina työskentelevä nuori nainen, joka haikailee rakastajansa perään ja terapeutin asiakas: poika, jonka suonissa ui kala.

Hautala kirjoittaa varmasti. Yksityiskohtaiset ja laajemmat havainnot maailmasta vuorottelevat rytmikkäästi ja kerronta etenee sujuvasti.

Kirjan alkuasetelma lupaa kuitenkin liikaa.

Lasten perustamaa kulttia ja sen rituaaleja kuvataan tarkasti. Kirjaan kertyy kauhuromanttisten ainesten paino, joka saa koko kertomuksen tuntumaan paperiselta. Kultin kuvauksesta tulee liian itsetarkoituksellista, ja kirjan keskiössä olleet henkilöhahmot unohtuvat taustalle.

Kalasymboliikkaa kuormitetaan liikaa. Se on sääli, sillä pimeässä vedessä hohtavat syvänmerenkalat tarjoavat hienoa symboliikkaa, kun puhutaan toisiaan kohtaamattomista ihmisistä.

Itsensä ulkopuolisiksi kokevien, väkivaltaisiksi muuttuneiden nuorten kuvaus on ajankohtainen. Juuri siksi harmittaa, että henkilöhahmot häviävät kertomuksesta kirjallisten kulissien taakse. Itsevalaisevien henkilöt olisivat ansainneet parempaa tarkastelua kuin ylimalkaisen toteamuksen siitä, että kaikkien ongelmien takana on hankala lapsuus.

Onneksi henkilöhahmot eivät sentään ole täysin traumoihinsa tuomittuja, niin kuin jossain vaiheessa näyttää. Lopussa tarjotaan toivoakin, kun yksi lapsuutensa uhreista lähtee kohtaamaan menneisyytensä. Se on paras ja uskottavin ratkaisu, jonka näin vaikeaan aiheeseen voi tarjota.

Marko Hautala: Itsevalaisevat. Tammi 2008, 239 s.