Antti Nylénin esseekokoelman otsikko läiskähtää kuin hansikas poskelle: ”Vihan ja katkeruuden esseet”. Otsikko ei petä. Käsillä on raivokasta vasta-ajattelua Nylénin esikuvien, 1800-luvun dekadenttien hengessä. ”Miksi annamme Paholaisen juoksupoikien vapaina temmeltää ja polkea kauneuden jalkoihinsa?” Kysyjänä on Nylén, mutta se voisi yhtä hyvin olla Charles Baudelaire.