"Pohjolan Japanissa", 1980-luvun lopun Suomessa, ihmiset kuvittelivat tulleensa rikkaiksi. Vanhojenkin asuntojen hinnat kallistuivat ja osakkeita vastaan sai suurlainoja. Vakuudeksi kelpasi mikä tahansa.

Pankit myivät kilvan valuuttalainoja. Vuodesta 1987 vuoteen 1990 yritysten valuuttaluotot kolminkertaistuivat yli 155 miljardiin markkaan. Pörssikurssit kolminkertaistuivat kolmessa vuodessa ja olivat huipussaan vuonna 1989. Nousuhuuma vei järjen.

Vuonna 1992 Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n tarkastusraportissa nostettiin esille Suomen jättimäinen ulkomaanvelka, taivaisiin nousseet korot ja pankkien suurtappiot. Oli todellinen vaara, että Suomi joutuisi IMF:n holhoukseen.

Maaliskuussa 1993 presidentti Mauno Koivisto kutsui luokseen joukon eri alojen talousasiantuntijoita. Mukana olivat pankinjohtajat Seppo Lindblom, Vesa Vainio, Björn Wahlroos ja Pertti Voutilainen.

Koivisto korosti, että tarkoitus ei ollut puuttua talouspolitiikan päätöksentekoon. Jokainen läsnäolija ymmärsi kuitenkin Koiviston pitävän juuri päätöksenteon kauko-ohjauksessaan. Niin tapahtui ennen lamaa ja sen aikana.

Pankkien kiinteistöjen arvo oli romahtanut. Paljonko katoaisi pankkien luotonantokyvystä? Koivisto fundeerasi, että velkaa oli nyt tehty omaisuuden varaan, joka ei riitä enää takamaan velkaa.

Yleisradion taloustoimittaja Seppo Konttinen on avannut arkistonsa lama-ajan Suomeen. Konttista ovat kiinnostaneet aina arat aiheet: osa Konttisen dokumenteista on Ylessä hyllytetty.

Konttisen esikoiskirja Salainen pankkituki (Tammi, 2008) kertoo uudella tavalla ja uutisin lamasta ja siihen johtaneesta politiikasta. Teos pyrkii kertomaan lamasta muutakin kuin voittajien totuuden.

Kaikki eivät enää muista, että Suomen kansantalouden katastrofi 1990-luvun alkupuolella hävitti 60 000 yritystä ja johti yli puolen miljoonan ihmisen työttömyyteen.

1990-luvun alun poliitikkojen ja pankkimiesten puheissa toistuivat usein avainsanat "ainoa vaihtoehto". Pankkien säilyttäminen, ei niiden kaataminen, oli Suomessa ainoa mahdollinen vaihtoehto, kuin luonnonlaki. Se ei ollut sitä Ruotsissa, kuten Konttinen vertaa.

Samana päivänä kun Suomen EU-hakemus jätettiin, 18. maaliskuuta 1992, julkistettiin Helsingin Säätytalolla Suomen Pankin Sirkka Hämäläisen johdolla ehdotus, jonka mukaan pankit saivat kahdeksan miljardia markkaa valtion lisämenoarviosta. Näin pankkituki toimi: Veronmaksajat eli valtio otti korkealla korolla lainaa itselleen ja lainasi sen edelleen korottomasti konkurssin kynnyksellä heiluville pankeille. Pankkieliittiin silloin kuuluneet eivät voineet kuvitella pankkikriisiä hoidettavan julkisesti. Massiivisia luottotappioita tehneet pankit selvisivät vain pimeästi jaetulla piilopankkituella, Konttinen kirjoittaa.

Koivisto on Konttiselle laman kauko-ohjaaja tai maan lamakomitean puheenjohtaja, silloinen pääministeri Esko Aho sen sihteeri ja Iiro Viinanen rahastonhoitaja.

Nuori, nouseva tähti Björn Wahlroos kuului lama-ajan suorapuheisiin pankkiireihin. Hän piti vuonna 1992 kabinettipuheen, jota Koivistokin luonnehti pommiksi.

Nykyisin Sampoa johtavan upporikkaan Wahlroosin esitys koski tuolloin "roskakiinteistöjä", jotka oli saatava "roskapankkeihin" veronmaksajien laskuun.

Wahlroosin mukaan kiinteistöjen arvot tipahtaisivat 15 prosenttia vuonna 1992. Wahlroos laski, että pankkien tai pankkien vastuulla on kiinteistöomaisuutta noin 100 miljardin markan arvosta, jolloin 15 prosentin lasku merkitsi 15 miljardin markan katoamista pankkijärjestelmästä.

Kirjan loppuun Konttinen on liittänyt kuvauksen nykyhetkestä: Taas häiriöitä rahamarkkinoilla, kiinteistöarvojen romahduksia, pankkien pelastusyrityksiä ja kasvavaa uskonpuutetta. Valtiovarainministeri Jyrki Katainen hilaa kasvuennusteita alaspäin, joko liikaa vai kertaluokkaa liian vähän?