Ulla Karttunen on helsinkiläinen ja myös paljon Pariisissa vaikuttanut taiteen tutkija, josta on pikkuhiljaa kehkeytynyt myös taiteilija. Yksi hänen projekteistaan on Bedroom Gallery Bathroom Gallery, joka on toiminut jo 1990-luvun lopulta ja jonka hän perusti Pariisin asuntonsa makuuhuoneeseen ja kylpyhuoneeseen. Kyseessä on liikkuva ja myös käsitteellinen galleria, jonka kautta Karttunen on toteuttanut omintakeista taidettaan. Itse hän on nimittänyt tekemistään ”todellisuustaiteeksi”.

Karttusen toiminnassa taiteen normaalit ovat järkkyneet koko ajan; hän tekee taiteilijakirjoja, performansseja ja saattaa myös julkaista taideteoksen lehtiartikkelin kaltaisena tuotteena.

Tuoreimmassa näyttelyssään Karttunen tutkailee ekstaattisia naisia. Suurin osa teoksista on erilaisia valokuvamanipulaatioita ja -tulosteita, joiden aistillinen maailma on sangen tehokas ja samalla ristiriitainen. Karttunen ei lähesty kohdettaan kuin tutkija, vaikka tutkija onkin. Itse hän sanoo olevansa mystikko ja toteaa: ”En ole lähestynyt aihetta tiedollisesti. Taiteen merkitys on muualla: koetun ilmentämisessä, sanattoman merkityksen punnitsemisessa. Mystikot eivät koskaan valitse aihetta, vaan aihe heidät.”

On toki todettava, että tämä aihe on viime vuosina valinnut useampiakin taiteilijoita, ja erilaisia huora–madonna-pohdintoja on tullut nähtyä aika paljon. Karttusen lähestymistavassa on kuitenkin jotain niin ehdotonta ja syvää heittäytymistä, että ainakin minuun se on vaikuttanut voimakkaasti. Tekisi mieleni sanoa häntä paatoksen mestariksi – mutta siis hyvässä mielessä.

Yhtä Karttusen teosta en sitten nähnytkään, koska koottavaan autotalliin rakennettu Neitsythuorakirkko (2008) oli suljettu. Olin ensin ärsyyntynyt, kun kuvittelin kyseessä olevan taas jonkun käsitteellisen taidemaailmaa kritisoivan tempun, mutta oikea syy selvisi pian, kun kaksi poliisia liittyi seuraani muuten tyhjässä galleriassa. He eivät suostuneet sanomaan mitään, vaikka identifioin itseni toimittajaksi. Pyysivät vain hymyttömästi kunnioittamaan ammattilaisuuttaan, jos itse olisin ammattilainen. Vähitellen selvisi, että kyse oli alkavasta esitutkinnasta, jossa Karttusta epäillään lapsipornon hallussapidosta.

Itse Karttunen kirjoittaa teoksesta: ”Teos kritisoi lapsuuden erotisoimista ja tuotteistamista.” Hän toteaa myös: ”Kun kaksinaisuuden kulttuurin annetaan levitä tarpeeksi pitkälle, voidaan lapsipornoa nimittää aikuisviihteeksi ja levittää tuhatmäärin kaikille avoimilla sivustoilla.”

Ja kun hän näyttää tämän meille, näyttää siis palan todellisuudesta, saa hän siitä mahdollisesti itse syytteen. Näin taide ja todellisuus kietoutuvat taas toisiinsa Karttusen elämässä, ja katsojan lailla taiteilijakin saa nyt vain odotella, mitä todellisuus tuokaan vielä mukanaan. Pahimmillaan se on kuusi kuukautta vankeutta. Ja sitten me voimme taas keskustella moraalista ja taiteen vapaudesta.

– Ulla Karttunen Kluuvin galleriassa Helsingissä 2.3. saakka