Emman puutaidenäyttely on kesän kulttuuritekoja. Se on ensimmäinen suuri museonäyttely puusta kuvanveistäjän välineenä.

Samalla kun Espoon taidemuseossa Emmassa voi nyt riemastua jälleen näkemisestä Kain Tapperin kallojen ja Heikki W. Virolaisen Kalevalaisten hahmojen tai Mauno Hartmanin lankkujen kanssa, herää ihmetys: miksi puuta on loppujen lopuksi käytetty yllättävän vähän suomalaisessa taiteessa? Miten on mahdollista, että tämä on vasta ensimmäinen suuri museonäyttely, joka esittää puun käyttöä kuvanveiston materiaalina?

Taiteemme Grand Lady Leena Peltola on koonnut Puu veistäjän käsissä –näyttelyn Espooseen Emmaan. Mukana on 23 eri-ikäistä taiteilijaa, vanhin teos on Kain Tapperin Hevosenkallo vuodelta 1957.

Ei heitä paljon enempää olekaan näinä viitenä vuosikymmenenä, joilta teoksia näyttelyyn on valittu. Kaikki mukana olijoista eivät edes ole sellaisia taiteilijoita, jotka käyttäisivät pääasiassa puuta kuten esimerkiksi Tapani Kokko tai Mauno Hartman, vaan käyttävät puuta yhtenä materiaalina muiden joukossa.

Esimerkiksi Martti Aihan veistosten materiaaliskaalassa puu on yksi monista. Näyttelyn luettelon kanteen on valittu Aihan Pää Francis Baconin mukaan vuodelta 2004: tämä kuuluisa pää hahmottuu maalattujen punavalkoisten mailojen rykelmästä, veistoksessa puu ei ole mitenkään materiaalisesti vaan välineenä läsnä ja teoksen ilkikurinen huumori ja tapa jolla Aiha muuntelee esikuvana olevan kaksiulotteisen teoksen kolmiulotteiseksi, herättää ihailua.

Mutta miksi puuta on loppujen lopuksi käytetty niin vähän kuvataiteessa? Puu on kansantaiteen kuten vaivaisukkojen pääasiallinen materiaali.

Puu on aina ollut ulottuvillamme. Ei kai syy ammattilaisten karsastukseen ole ollut tässä: että puu on liitetty kansantaiteeseen ja on niin helposti saatavilla? Toisaalta, kotimainen puu materiaalisuudessaan oli keskeinen esimerkiksi informalismin tulossa Suomeen lähinnä Tapperin kautta.

Puu sinänsä on kaunis, mutta se tarjoaa myös loputtomien variaatioiden mahdollisuuden käsittelyn kautta, maalaamalla, veistämällä, polttamalla jne. kuten näyttelyssä osoitetaan.

Suomen taiteen 60-luvun murroksessa puu ja etenkin Kain Tapper olivat keskeisessä osassa. Tapperin puusta veistetty Oriveden kirkon alttaritaulu Golgatan kallio vuodelta 1961 ja Ateneumissa 1963 järjestetty jo unohtuneeseen näyttelyyn liittynyt keskustelu siitä, onko kanto taidetta, olivat murroksen ytimessä.

Golgatan kalliota vastustettiin verissä päin, sen ollessa Venetsian biennaalissa lainassa Orivedellä kampanjoitiin, ettei teosta palautettaisi kirkkoon. Lehdet olivat täynnä herjakirjoituksia, joissa jopa tekijän mielenterveys asetettiin kyseenalaiseksi ja akateemikko Wäinö Aaltonen asettui ”kantotaiteen” vastustajien puolelle (tosin Tapper muisteli minulle hänen myöhemmin hieman katuneen kannanottojaan).

Aika on näyttänyt, että Kain Tapper puolustajineen oli oikeassa, Oriveden alttaritaulu on nykyään suosittu käyntikohde ja Tapper oli elämänsä loppuvuodet arvostettu akateemikko.

Kävin Tapperin kanssa Orivedellä pari vuotta sitten, ja hän kertoi olleensa vähällä lopettaa veistämisen. Ateneumin keskustelun jälkeen hän poltti muutaman työn. Ilman veljiensä, esimerkiksi Marko Tapion, aktiivista tukea hän ei olisi jaksanut. Hän kertoi pelänneensä Orivedellä käymistä ja ajaneensa sinne mieluiten hämärissä, ettei joutuisi vihamielisten ihmisten kanssa tekemisiin.

Nykyään puu on yhtä luvallista kuin pronssi tai marmori. Näyttelyn taiteilijoista viime aikoina lähinnä Tapani Kokon humorististen veistosten liioitellut fallokset ovat herättäneet Lappeenrannassa pientä paheksuntaa, mutta minusta Kokon arkaaiset toteemit ovat viattomia ja hauskoja.

Näyttelyn teoksiin hän on ottanut seksuaalisuuden käsittelyyn myös naiset ja edelleen myönteisesti.

Jälleennäkemisen riemu kohdistuu myös Mauno Hartmanin 60-luvun hirsirakennelmiin, joita niitäkin aikanaan kovasti vastustettiin. Nykypäivän näkökulmasta Hartman oli aikaansa edellä kommentoidessaan 60-luvulla meneillään olevaa massiivista vanhan rakennuskannan tuhoamista.

Olen nähnyt Kimmo Pyykön puretun laivan bongossi-puusta tehdyt veistokset aikanaan hänen yksityisnäyttelyssään, mutta Leena Peltolan kokoamassa kontekstissa saavat aivan uuden ulottuvuuden mielessäni ja nousevat uuteen arvoon.

Heikki W. Virolainen antroposofioineen oli yksi suomalaisen taiteen originelleja ja hänen maalatut kalevalaiset hahmonsa, ovat aivan ihastuttavia. Virolainen ansaitsisi oman näyttelyn, luulen, ettei häntä ole kovin paljon tutkittu eikä nuorempi polvi ehkä tunne hänen teoksiaan.

Veikko Hirvimäki vetäytyi Sveitsiin Mika Waltarin muistomerkistä nousseen metelin jälkeen. Muistomerkki on edelleen Töölössä Eliten edessä tyynesti kuin olisi aina ollut. Hirvimäki on liukunut kivestä puuhun ja monumenttikoosta pienempään. Olin todella ilahtunut nähdessäni näitä pieniä eläinhahmoja, ”shamanistista kuvamaailmaa” kuten Otso Kantokorpi kuvaa näyttelyn luettelossa, ensiksi hänen näyttelyssään Forsblomilla. Hirvimäenkin kohdalla olen pelännyt kotimaisen ahdasmielisyyden johtavan tukahtumiseen.

Pauno Pohjolainen on myös oma lukunsa suomalaisen puukuvanveiston historiassa ja siinä, miten puuta nykyään käytetään kirkkotaiteessa. Taidemaalarina aloittanut Pohjolainenkin maalaa järkäleensä, mutta puun tuntu on silti niissä voimakkaasti läsnä. Pohjolainen näkyy tunnustaneen Kantokorvelle, että vierastaa kolmiulotteisuutta… teokset ovat reliefimäisiä.

Yksi iloisista jälleennäkemisistä on Markku Kivisen keinutuoli. Kivistä näki aikanaan 80-luvun Rodtsenko-seuran esiintymisten yhteydessä ja hänen taiteilijalaadussaan nimenomaan keksiminen tuntui tärkeimmältä, tärkeämmältä kuin materiaali, joka lienee ollut toisarvoista. Huomion arvioista on sekin, että puolalaissyntyinen Radoslaw Gryta tarttui Suomeen jäädessään juuri puuhun, ja hänkin käyttää sitä monumenttimitoissa.

Näyttely on kulttuuriteko, erittäin sopiva myös edustusnäyttelyksi ulkomaille, jos jokin vientitaho siihen innostuu. Tässä en pysty mitenkään käsittelemään kaikkia taiteilijoita, vaikka esimerkiksi nuorempien naisten kuten Nora Tapperin, Kirsi Tapperin, Hanna Vahvaselän teokset herättävät paljon ajatuksia, samaten 70-luvulta asti vaikuttaneen Anneli Sipiläisen elegantit levon paikat, Jäljellä-nimiset veistokset, samaten Pasi Karjula, Kari Cavén, Riku Riippa ja Jyrki Siukonen.

Mietin miksi näyttelyn ideoinut ja koonnut Leena Peltola on niin suosittu ja rakastettu, vaikka hän on mm. Ateneumin intendenttinä ja monissa muissa tehtävissään ollut keskeinen vallankäyttäjä taiteessa. Syy on yksinkertaisesti kai siinä, että hän vielä yli 80-vuotiaanakin on vilpittömän innostunut ja kiinnostunut taiteesta. Hän jaksaa kiertää näyttelyitä ja taiteilijoiden ateljeita eikä kohtele taiteilijoita vallankäyttäjänä.

Kun museoammattilaiset, tuottajat tai kuraattorit – tai kriitikot – alkavat osoittaa vallankäyttäjien elkeitä, saattaa aito kiinnostus taiteeseen olla takana ja jälki heikentyy. Leena Peltola on esimerkki meille kaikille siitä, että intohimo ja kiinnostus tuottavat hyviä tuloksia, hyviä näyttelyitä kuten tämänkin.

Espoon modernin taiteen museo Emma, Ahertajantie 5, Tapiola: Puu veistäjän käsissä. Päättyy 31. elokuuta.