Takalo-Eskola, Taivas maan lävistää, lippusatiinille painettu akvarelli, 2007.Kuva:

Taidemaailman sosiaalinen rakenne ei ole mikään salaisuus. On olemassa vaikeasti määriteltävä ”hyvä maku” ja on olemassa hegemonia, joka sitä pitää yllä erilaisin sanktioin. Sitten on olemassa se joukko, jolle tämä ei riitä (”toisinajattelijat”) tai jotka eivät syystä tai toisesta pääse mukaan myönteisten sanktioiden piiriin (”kateelliset”).

Helsingin Taiteilijaseuran ylläpitämään Galleria Rantakasarmiin on kokoontunut joukko ”huonon maun” miehiä, joiden motiiveista toisinajattelun ja kateellisuuden janalla ei aina oikein ota selvää. Yksi maineikkaimmista heistä on Erkki Pirtola (s. 1949), ikuinen toisinajattelija, joka nytkin toteaa ”virallisesta taiteesta”: ”Se on taidekiipeilijöiden orjahovi, jossa kumarrellaan tyhjiä kankaita ja videoita.” Tai entäs sitten Matti Waskilampi (s. 1940), pitkän linjan taiteilija hänkin, jonka mukaan ”valaistuminen kuvataiteissa tarkoittaa kaikkien ’pikku-kiasmojen’ ja ’pikku-emmojen’ läpinäkemistä”?

Vähän hassua tämä grand old -anarkistien toisinajattelu taitaa olla. Vastaanpyristelystä katkeaa terä, kun tarkastelee heidän ansioluetteloitaan. Pirtolakin viihtyy aivan yhtä luontevasti Kiasmassa kuin marginaalissa ja on jo vuosia sitten varmistanut tietyn gurun aseman taide-elämässämme, Ars Fennica -elämäntyöpalkinnon toissa vuonna saanut Ilkka Juhani Takalo-Eskola (s. 1937) on toiminut 1990-luvulla jopa Kuvataideakatemian rehtorina ja Matti Waskilampikin kuuluu siihen taiteilijakaartiin, joka on pitänyt useampiakin museonäyttelyitä ja jonka teoksia löytyy myös Nykytaiteen museo Kiasman kokoelmista.

Mitään järin vallankumouksellista ei Rantakasarmissa kävijän siis kannata odottaa. Nämä äijät edustavat jo varsin vakiintunutta anarkismia ja toisinajattelua ja heidän tuotantonsa on myös tuttua monista näyttelyistä. Hauska heidän kommentointiaan elämänmenosta on silti tarkastella, vaikka tietäisikin ettei juuri nyt satukaan olemaan todistamassa vallankumouksen syntyä.

Näyttelyn kokoonpano on kuitenkin hieman ihmeellinen. Bruno Maximus (s. 1970) ja Pekka Väyrynen (s. 1948) ovat vähän eri liigan miehiä kuin muut neljä raskaan sarjan Jumalan hullua. Maximus tekee itse asiassa varsin salonkikelpoista jälkisurrealismia, jossa populaarikulttuuri, suomalainen mytologia ja Salvador Dalì lyövät kättä sulassa sovussa. Maximus on myös aina ollut ilmeisen hyvä myyntimies, joten en oikein ymmärrä hänen osuuttaan tässä kyseenalaistamisprojektissa. Hän tekee lähinnä hauskoja kuvia.

Pekka Väyrynen on töissään puolestaan hiljaisempaa tyyppiä, enkä oikein ymmärrä, miksi hän on vaivautunut kokeilemaan myös täysabstraktia värimaalausta. Sekatekniikkatöinä toteutetut esinekoosteetkin jäävät pyörimään vähän liiaksi oman navan ympärillä.

Neljästä täyshullusta Takalo-Eskolakin jää tällä kertaa vähän eleettömäksi. Lippusatiinille siirretyt maalaukset tuntuvat miltei teollisilta, kun niistä häviää taiteilijan kosketus. Asennettahan Takalo-Eskolalla on toki aina ollut.

Matti Waskilammen muistan aina hienona julistavana graafikkona, ja täytyy vain todeta, ettei hänen öljymaalaustekniikkansa ohuus anna sanomalle samaa voimaa. Hienoja kantaaottavia ideoita hänelläkin on kuitenkin jatkuvasti.

Erkki Pirtola on ripustanut oman osuutensa täyskaoottisesti, ja se toimii. Tarjolla on itse asiassa hauska miniretrospektiivi Pirtolan visuaalisesti rikkaasta tuotannosta, ja katsottavaa riittää yllin kyllin. Jopa niin, että osa teoksista on seinälle ripustamisen sijaan pinottuna laatikkoon katsojan selailtavaksi.

Hauskin yllätys on kuitenkin oululainen ”multitalentti” Jouni Kesti (s. 1946), joka tunnetaan ainakin kuvataiteilijana, säveltäjänä, rumpalina ja kirjailijana. Kesti on nimittäin vihdoinkin oppinut maalaamaan. Kehityssuunnasta en oikein tiedä, mutta ehkä sitä kuvaa Kestin oma kommentti: ”Aina uutta maalausta aloittaessani otin lähtökohdaksi Mona Lisan postikorttikuvan, josta etenin ilmastonmuutokseen. Syhertelin aikani kunnes maalattu alkoi näyttää joltain muulta. Kun kuva kuvasi itseään, lopetin.” Vähän samanlainen tunne katsojallekin tuli, joten taiteilija lienee onnistunut.

Retki Suomenlinnan Rantakasarmiin on ehkä hieman toisenlainen taidekokemus ja sellaisena matkan väärti, kunhan ei vain aseta sille ennakkoon liian vallankumouksellisia paineita.

Kuudes ulottuvuus Galleria Rantakasarmissa Helsingissä 6.4. saakka