Jorma Ollila ja Olli-Pekka Kallasvuo hallitsivat Nokiaa 2000-luvun alussa kuin Vladimir Putin ja Dmitri Medvedev Venäjää, arvioi useiden haastatteluiden nojalla tutkija-tietokirjailija Carl-Gustav Lindén.

Uudessa kirjassaan Nokia och Finland - Rapport från de galna åren (Schildts & Söderströms) Lindén tuo yhtiöstä esille puolta, joka harvoin suurelle yleisölle on näkynyt. Kirjaa varten tekemiensä haastattelujen valossa Lindén tulkitsee, että Ollila olisi pitänyt kammeta Nokiasta ulos viimeistään vuonna 2006, kun hän jätti toimitusjohtajan pallin mutta samalla jäi hallituksen puheenjohtajaksi.

– Se oli heikko hallitus silloin, joka antoi Ollilan jäädä. Jälkeenpäin kaikki ovat olleet samaa mieltä, että Ollila olisi pitänyt jättää ulos ja saada seuraava tilalle. Seuraaja, jolla ei olisi vahvaa kytkentää Ollilaan, Lindén sanoo Uudellle Suomelle Helsingissä.

Sen sijaan yhtiön johtoon nostettiin Olli-Pekka Kallasvuo, joka Lindénin mukaan oli toiminut Ollilan aseenkantajana jo 20 vuotta.

– On vaikea tietää, mikä oli Kallasvuon asema oikeasti, koska asetelma oli kuin Putin ja Medvedev: kumpi on vallassa? Tuntuu, että Ollila oli Putin ja Kallasvuo puolestaan Medvedev.

Syy sille, miksi Nokiaan olisi pitänyt saada uusi johto, oli Lindénin mukaan kännykkämaailman muutos. Koko bisnes oli siirtymässä vanhasta telecom-maailmasta internetin aikakaudelle. Ensimmäinen iPhone julkistettiin vuonna 2007 ja ensimmäinen Android-puhelin vuotta myöhemmin.

– Nokian johdosta puuttui internet-osaaja ja se oli se, mikä ratkaisi. Internet muutti koko toimintaympäristön, Lindén toteaa.

– Kontrolleri oli Kallasvuon paras ominaisuus. Mittausmenetelmät ratkaisivat kaikki asiat: mitataan ja optimoidaan kaikkea aina kassavirrasta muihin prosesseihin. Tuotanto- ja logistiikkakoneisto olivat niin valtavan hyvässä iskussa, että Nokia pystyi liian pitkään jakelemaan puhelimia ympäri maailmaa ennen kuin tajuttiin, etteivät ihmiset näitä halua. Sen sijaan olisi pitänyt luoda ihan uusi Nokia.

– Tämä on kuin Suomen ongelma nyt: kaikki yrittävät vain viilata, optimoida ja parantaa sen sijaan, että oikeasti keksittäisiin jotain uutta.

Jo ennen Kallasvuon nostamista toimitusjohtajaksi oli Nokian suuruuteen johtanut Dream Team alkanut mureta. Alennuksen kännykkäyksikön toimitusjohtajan paikalta kokenut Matti Alahuhta tarttui Antti Herlinin tarjoukseen ja siirtyi Koneen toimitusjohtajaksi vuonna 2005. Alahuhdan, Kallasvuon ja Ollilan lisäksi Pekka Ala-Pietilän ja Sari Baldaufin muodostama Unelmien joukkue alkoi hajota.

– Ollila itse kirjoittaa kirjassaan, että sen myötä lähti ehkä liikaa hiljaista tietoa firmasta pois. Mutta se mitä silloin tapahtui, on vieläkin salaisuus. Kukaan ei halua puhua siitä. Alahuhta ei ole puhunut siitä, Baldauf ei ole puhunut siitä, Ala-Pietilä ei ole puhunut siitä. Ollilan kirjassa on jotakin, mutta se on suomalainen trauma, joka pitäisi vielä selvittää, että miten johto hävisi.

– Talo romahti joskus 2003–2004, kun Dream Team hajosi ja Kallasvuosta tehtiin toimitusjohtaja. Jossain siinä paikkeilla se mahtava tarina loppui ja toinen, surkeampi tarina alkoi.

Kuinka Nokia vaikutti Suomessa?

Lindénin piirtää Nokiasta myös uudenlaista kuvaa yhtiöstä yhteiskunnallisena vaikuttajana. Se jakoi vaalirahaa tavalla, joka entisen nokialaisen Tapani Yli-Saunamäen myötä kopioitiin Kehittyvien maakuntien Suomeen, Lindén esittää.

Nokialla ja ennen kaikkea Jorma Ollilalla oli myös erinomaiset yhteydet Suomen keskeisiin päättäjiin.

– Kyllä Ollilalla on ollut suorat suhteet kaikkiin poliitikkoihin. Hän on hoitanut niitä luottamuksellisesti suoraan puhelimella tai tapaamalla. Esimerkiksi kun Paavo Väyrynen (kesk.) oli juuri nimitetty ulkomaankauppa- ja kehitysministeriksi 2007, niin Ollila tuli ulos hänen työhuoneestaan. Ulkopuolella oli Hesarin toimittaja, joka kysyi, mitä Ollila ministeriössä teki ja hän vastasi vain, että he ovat vanhoja kavereita.

– Ulkomaanpolitiikka oli Nokialle hyvin tärkeää. Kirjassani on yksi kappale, missä kuvaan Ollilan ja Matti Vanhasen (kesk.) keskusteluita ja sitä, miten he ovat jakaneet ajatuksia kansainvälisistä ihmisistä ja tapahtumista: miten Vanhanen on asian tulkinnut ja miten Ollila sen on nähnyt.

Lindénin mukaan ei ole lainkaan sattumaa, että Ollilalla oli hyvät suhteet juuri keskustaan. Suomen ylioppilaskunnan liiton puheenjohtajana vuosina 1973–74 toiminut Ollila edusti nuorisopolitiikassa juuri keskustaa. Siellä syntyivät hyvät yhteydet myös poliitikkouransa jälkeen Nokian yhteiskuntasuhdejohtajaksi siirtyneeseen Esko Ahoon. Myös nykyisen pääministerin Juha Sipilän aikanaan johtama Elektrobit toimi Nokian alihankkijana. Lindén vihjaa, ettei Sipilän kaikkia Nokia-yhteyksiä tiedetä vieläkään.

– Risto Uimonen, joka kirjoitti Sipilä-kirjan, sanoi, ettei Sipilä ollut puhunut Nokiasta yhtään mitään. Tämä on varovainen mies, joka ei hirveästi kerro tarinoita.

Nokian menestyksen myötä yhtiöön kasautui Lindénin mukaan myös eri alojen asiantuntijoita, joita kuultiin myös eduskunnan eri valiokunnissa. Asiantuntemus ja hyvät poliittiset yhteydet tarkoittivat valtaa, jota yhtiö osasi käyttää. Ääriesimerkki on Lindénin mukaan urkintalaki Lex Nokia.

Koko laki syntyi sen vuoksi, että Nokialla epäiltiin tietovuotoja ja myöhemmin yhtiö löysi itsensä käräjiltä urkittuaan työntekijöidensä sähköpostiviestejä.

– Alkuperäinen pohja kirjoitettiin Nokiassa ja sitä lobattiin poliitikoille ja virkamiehille. Nokia tavallaan teki oman lakialoitteen. Ja lakialoitteen tekeminen ei perustuslain mukaan ole mikään firmojen oikeus, Lindén toteaa.

– Viestintäministerit olivat hyvin keskeisessä asemassa, mutta tämä oli pitkä prosessi, joka jatkui, jatkui ja jatkui. Sitten kun Suvi Lindén vei sen läpi vuonna 2008, hän taisi olla kolmas ministeri, joka vastasi Lex Nokiasta.

Nokian vaikuttaminen toki saattoi olla hienovaraisempaa kuin valmiin lakitekstin sujauttaminen ruskeaan kirjekuoreen vaalirahojen kanssa.

– Kyllä joo. Mutta sitä on aivan mahdotonta sanoa. Välillä on aivan vainoharhainen, että kaikki on mahdollista, Nokian ”hulluja vuosia” penkonut Lindén sanoo tuhahtaen.