Yleisurheilun EM-kisoissa puhuttivat erityisesti Turkin hankkimat ostourheilijat. Turkkilaistuneet kenialaiset voittivat mitaleita pitkänmatkanjuoksuista. Pikajuoksussa Turkille toi mitalin jamaikalaistaustainen juoksija.

Yleisurheilu ei ole ainoa laji, jossa ostourheilijat jylläävät. MM-kisoissa välieriin edennyt Qatarin käsipallomaajoukkue koostui miltei kokonaan ostourheilijoista. Qatar oli jopa ostanut ulkomailta käsipallofaneja joukkuettaan kannustamaan.

Koripallossa valtaosa Euroopan maista käyttää maajoukkueissaan amerikkalaisvahvistuksia. Jääkiekossa esimerkiksi Unkari, Kazakstan, Etelä-Korea ja Valko-Venäjä ovat viime vuosina värvänneet maajoukkueisiinsa useita pohjoisamerikkalaispelaajia.

Koripallossa ja jääkiekossa ostourheilijoiden kritisointi on ollut vähäistä. Yhtenä syynä on se, ettei ostourheilijoilla ole voitettu mestaruuksia. Käsipallossakaan ostourheilijoista ei välitetty ennen kuin Qatar vei touhun ”liian pitkälle”.

Jalkapallossakin on ostourheilijoita. Kahden passin brasilialaispelaajia on useissa maajoukkueissa.

Jo 1930-luvulla Italia värväsi maajoukkueeseensa argentiinalaispelaajia, jotka saivat Italian edustusoikeuden helposti sukujuuriensa avulla. Touhu ei ole muuttunut 80 vuodessa, sillä tämän kesän EM-kisoissa Italiaa edustivat brasilialaistaustaisista pelaajista Eder ja Thiago Motta, joista jälkimmäinen edusti alle 23-vuotiaiden maajoukkueessa Brasiliaa.

Portugalin EM-kultajoukkueen pelaajista Pepe on kotoisin Brasiliasta. Hänet värvättiin 2007 Portugalin maajoukkueeseen, vaikka Brasiliakin olisi halunnut hänet riveihinsä.

Ostourheilijatermiä ei voi yhdistää maahanmuuttajataustaiseen urheilijaan. Läntisen Euroopan maajoukkueissa on yhä enemmän maahanmuuttajataustaisia urheilijoita varsinkin yleisurheilussa, jalkapallossa ja koripallossa. Nämä urheilijat ovat saaneet urheiluoppinsa edustamassaan maassa. Ostourheilijaksi kutsutaan urheilijaa, joka on saanut oppinsa toisessa maassa ja siirtyy aikuisena toisen maan edustajaksi ansaiten tästä myös rahaa.

Helsingin Sanomien toimittaja Joska Saarinen kysyi torstaina ilmestyneessä kolumnissaan, mihin maajoukkueita enää tarvitaan? Kysymys on sikäli hölmö, että ammattilaisurheilu imee mielenkiintoa juuri kansallistunteesta. Maailman suurimmat urheilutapahtumat jalkapallon MM-kisat ja olympiakisat tahkoavat rahaa kansallistunteen herättämällä huomiolla.

Jos urheilijat olisivat ”kansallisuudettomia”, romahtaisi urheilun suosio. Yleisömassat seuraavat urheilua maiden välisen kilpailun takia.

Vaikka urheilijat kilpailisivat virallisesti kaupallisten tiimien omistamina, seurattaisiin heitä silti eniten kansallisuutensa tai kotikaupunkinsa takia, kuten suomalaiset seurasivat Jari Litmasta Amsterdamin Ajaxissa. Seurajoukkueurheilussa elää sitä paitsi ”toisenlainen kansallisuusaate”, jossa tunnustetaan seurajoukkueen väriä. Jalkapallossa seurajoukkueiden ”tunnusta väriä” –ajattelu on tuottanut huomattavasti enemmän väkivaltaisuuksia kuin ultrafanien touhut maaotteluissa.

Urheilubisnes työllistää valtavan määrän ihmisiä Suomessakin. Jos Suomen maajoukkueita ei enää olisi, katoaisi tuhansia työpaikkoja. Myös Joska Saarisen työpaikka olisi vaarassa.

Kansainvälisissä urheilukisoissa media otsikoi useasti nationalismin lieveilmiöistä, mutta tosiasiassa valtaosa faneista suhtautuu toisen maan faneihin ystävällismielisesti. Jalkapallon EM-kisoissa Ranskassa Uusi Suomi todisti paikan päällä, kun eri maiden fanit juhlivat yhdessä positiivisessa hengessä, mutta Suomen medioissa näistä uutisoitiin vähemmän, koska negatiivisilla asioilla saadaan enemmän lukijoita.

Ostourheilijaongelma on dopingin ohella urheilubisneksen merkittävin uhkatekijä. Mielenkiinto urheilua kohtaan vähenee, jos ostourheilijat valtaavat maajoukkueita.

Kansainväliset lajiliitot voisivat tosin helposti ratkaista ongelman rajaamalla urheilijalle edustusoikeuden ainoastaan sen maan maajoukkueeseen, jossa urheilija on urheiluoppinsa saanut. Tietysti pakolaistaustaisten urheilijoiden kanssa voisi tehdä poikkeuksen.