Suomen 77 eri sähkönjakeluyhtiön sähkönsiirtohinnoissa on merkittäviä eroja, ilmenee Lappeenrannan teknillisen yliopiston sähkötekniikan professori Jarmo Partasen työ- ja elinkeinoministeriölle luovuttamasta selvityksestä. Ministeriö pyysi Partasta selvittämään sähkönsiirtohintojen kasvun syitä ja korotusten alueellista kohdentumista.

Hinnoissa on nouspainetta, koska valtion toimitusvarmuusvaatimukset edellyttävät yhtiöiltä huomattavia investointeja. Vaikein tilanne on haja-asutusalueilla toimivilla yhtiöillä, joilla on paljon asiakasta kohden laskettua sähkökaapelia.

Selvityksen mukaan sähkön kokonaishinnasta noin kolmannes, 30-35 prosenttia, muodostuu siirtohinnasta. Siirtomaksuissa on kuitenkin merkittäviä yhtiökohtaisia eroja. Vuosittain 5 000 kilowattituntia käyttävältä esimerkkikotitaloudelta Turku Energia Sähköverkot perii 7 senttiä kilowattitunnilta, kun Kainuun alueen Loiste Sähköverkko perii yli 14 senttiä kilowattitunnilta. Yhtiöt olivat selvityksen halvin ja kallein.

Julkisuudessa kritisoitu Caruna oli selvityksen viidenneksi kallein. Vuosittaisen 5 000 kilowattitunnin kulutuksella yhtiön perimä siirtomaksu oli noin 12 senttiä kilowattitunnilta. Espoon alueella sähköä jakeleva Caruna Espoo sen sijaan oli 7. halvin perimällä 7 senttiä kilowattitunnilta. Pääkaupunkiseudulla Vantaan Energia oli karvan verran halvempi kuin Caruna Espoo, kun taas Helsingissä toimivan Helenin siirtomaksu oli 8 senttiä kilowattitunnilta.

Suhteelliset erot tasoittuivat jonkun verran suurikulutuksisessa sähkölämmitteisessä kotitaloudessa, joka käyttää vuodessa sähkö 18 000 kilowattituntia.

Partasen mukaan yksi keskeisimmistä selittävistä tekijöistä siirtohinnoittelun eroissa on väestötiheys. Se vaikuttaa verkkomäärään per asiakas ja energiamäärään per johtokilometri. Siirtomaksujen nousun taustalla taas on pääosin uudet vaatimukset, jotka pakottavat verkkoyhtiöitä investoimaan verkkojen toimintavarmuuteen. Käytännössä vaatimus tarkoittaa maakaapelointia, nykyisten ilmajohtojen siirtämistä tienvarsille tai tekemällä ”ylileveät” johtokadut nykyisille ilmajohdoille.

Partasen selvityksessä todetaan, että toimitusvarmuuden parantamiseen investoidaan vuosina 2010-2028 vajaat kolme miljardia euroa. Samaan aikaan ikääntyvän verkon uusintaan joudutaan tekemään noin 6,5 miljardin euron edestä investointeja. Vuonna 2013 toimitusvarmuusinvestointien kustannusten arvioitiin olevan noin 3,5 miljardia euroa. 77 sähköverkkoyhtiön kokonaisliikevaihto vuonna 2016 oli noin 1,7 miljardia euroa. Investoinnit tarkoittavat, että yhtiöiden on kasvatettava liikevaihtoaan 10-40 prosenttia investointikulujen kattamiseksi.

Liikevaihdon kasvattaminen tarkoittaa myös hinnannousupainetta. Valtakunnalliseksi keskimääräiseksi siirtomaksujen korotustarpeeksi oli arvioitu noin 1,2 senttiä kilowattitunnilta. Yhtiökohtaisissa siirtohintojen korotustarpeissa todettiin merkittäviä eroja ja suurimmat korotustarpeet arvioitiin tasolle 4,5 senttiä kilowattitunnilta.

Kaupunkien verkkoyhtiöihin vaatimuksilla on kuitenkin vähän vaikutusta, koska kaupungeissa on aina käytetty maakaapeleita. Haja-asutusalueilla ilmajohtoja täytyy uudistaa säävarmuuden takaamiseksi erityisesti metsäisillä alueilla.

”Sähkön keskeytymätön saanti on nyt, ja varsinkin tulevina vuosikymmeninä, yksi digitaalisen ja hiilivapaan yhteiskunnan peruspilareita. Sähköä käytetään yhä laajemmin lämmitykseen, liikkumiseen, viestintään ja maksamiseen. Toimitusvarmuuden kehittäminen on elintärkeää, koska yhteiskuntamme on erittäin haavoittuva sähkökatkojen suhteen”, Partanen toteaa.

Sähkötekniikan professori selvitti myös uusia kustannustehokkaampia tapoja parantaa sähkön toimitusvarmuutta kuin maakaapelointi.

”Esimerkiksi nopeasti kehittyvät älyverkkoratkaisut, energiavarastot ja varavoimakoneet sekä sähkönkäyttäjien omat käyttövarmuusratkaisut voivat täydentää toimintavarmuuden takaavia toimintamalleja erityisesti haja-asutusalueilla”, työ- ja elinkeinoministeriö listaa tiedotteessaan.