Suomi valmistautuu jo ensi vuoden 100-vuotisjuhlavuoteen, mutta ennen kuin maa on täyttänyt vielä 99 vuotta, suomalaiset käyvät kamppailua siitä, mitä suomalaisuus on. Näin arvioi Aleksanteri-instituutin varajohtaja, professori Markku Kangaspuro.

Kangaspuro arvioi, että aiemmin suomalaisuus on perustunut vahvaan koulutususkoon – että pienenä kansakuntana Suomi pärjää maailmassa vain korkealla koulutuksella; vahvaan työn eetokseen – että sisukkuus ja ahkera työ luovat hyvinvointia ja vakaat tulot; pieniin tuloeroihin ja tasa-arvoon.

– Nyt meille sanotaan, että se ei enää ole mahdollista. Tässä retoriikassa on iso muutos, että miten suomalaisuutta kuvataan, Kangaspuro toteaa.

Kangaspuro tunnistaa julkisesta keskustelusta, että rinnalle on noussut ainakin kaksi uutta vaihtoehtoa, hienosti sanottuna diskurssia, joilla suomalaisuutta yritetään määritellä uudelleen.

– Yksi valtavirtavaihtoehto on tällainen, sanoisin jopa sosiaalidarvinistinen ajattelutapa, että tuloeroja pitääkin kasvattaa. Pohjoismaiseen yhteiskuntaan ei ole enää varaa, vaan siitä on luovuttava. Ja että universaalit hyvinvointivaltion oikeudet eivät kuulu enää kaikille, eikä niitä ole valtion tehtävä edes tarjota, Kangaspuro sanoo.

Toinen etenkin pakolaiskeskustelun mukanaan tuoma puhetapa on ihmisten yhdenvertaisuuden kiistäminen ja ihmisten asettaminen eriarvoiseen asemaan uskonnon tai syntyperän vuoksi.

– Yksi tapa perustella tätä on taloudellinen lähtökohta. Että kun talous on muutenkin ongelmissa ja omat kansalaiset ja heidän hyvinvointipalvelunsa vaarassa ja Kreikkaan kaadetaan rahaa, niin ei ole taloudellisesti enää varaa pitää kaikkia samanarvoisina. Onhan se aika rankkaa, professori toteaa.

Keskustelu siitä, minkälaisen suomalaisen yhteiskunnan kuuluisi olla ja mitä suomalaisuus on, ei ole sinänsä poikkeuksellista tai yllättävää, Kangaspuro tulkitsee. Päinvastoin hän katsoo, että se on luonnollista, koska Suomi on kriisissä.

– Me emme ole enää korkean teknologian vientimaa, jonka taloudessa olivat kivijalkoina Nokia, metsäteollisuus ja metalliteollisuus. Nyt me olemme syvässä lamassa. Me olemme uskoneet, että euro pitää taloutemme vakaana ja olemme leimallisesti halunneet olla eurossa sekä Euroopan ytimissä ja eurooppalaisempia kuin eurooppalaiset.

– Sosiaalisella kriisillä tarkoitan, että ennätyssuuret leipäjonot kiemurtelevat ympäri Helsinkiä, huono-osaisuus ja köyhyys lisääntyvät. Tässä suhteessa hyvinvointiyhteiskunnan mureneminen on totta ja se on selvä asia. Nyt ei enää keskustella siitä, minkälaisia sosiaalisia uudistuksia voitaisiin tehdä, vaan mistä leikataan.

Tämän keskustelun rinnalla käydään Kangaspuron mukaan väittelyä siitä, millainen asema Suomelle on Euroopassa ja Euroopan unionissa. Kun 1990-luvun lopulla suuntana olivat Euroopan ytimet ja myöhemmin euro, on näitä ratkaisuja nyt alettu kyseenalaistaa. Professori pohtii, että kun taloudelliset lupaukset eivät täyttyneet, on myös eurooppalaiset käsitykset demokratiasta ja ihmisoikeuksista voitu haastaa.

Lisäksi Ukrainan kriisin myötä Suomi on ajautunut poikkeuksellisesti vastakkain Venäjän kanssa.

– Ukrainan kriisi tavallaan konkretisoi sen, että ensimmäisen kerran sitten toisen maailmansodan jouduimme eri puolille rintamaa kuin Venäjä. Se aiheutti hämmennystä, että miten tilanteessa pitäisi toimia. Mentiin EU-sanktioihin mukaan ja ollaan oltu yhdessä EU:n kanssa esittämässä vaatimuksia Venäjälle, mutta Venäjän kanssa pitää silti elää. Meillä on ollut pitkä menestyksekäs historia pärjätä Venäjän kanssa - erilaisten hallitsijoiden kanssa - ja nyt yksi perusasetelma muuttui Ukrainan kriisin myötä ja toi omat komplikaationsa.

– Se pelkistyy nyt ehkä ennen kaikkea kysymykseen sotilaallisesta liittoutumisesta ja Natosta. Mitä seurauksia turvallisuuspolitiikkaan pitäisi olla tällä muuttuneella tilanteella? Tämä on ihan selvästi iso kipuilun paikka.

– Tässä ollaan näkemykseni mukaan hirveän monen kysymyksen osalta ”hakusessa”, Kangaspuro päättää.