Suomen selviytyminen Venäjän kyljessä noudattaa kaikkia neljää tunnettua, klassista strategiaa. Kaksi näistä strategioista on nyt pettämässä ja yksi nykytilanteessa täysin mahdoton.

Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori Tuomas Forsberg kirjoittaa neljästä selviytymisstrategiasta eduskunnan tilaamassa Venäjä-selvityksessä Venäjä naapurina.

- Varustautuminen karhua vastaan, karhun kesyttäminen ja piiloleikki karhun kanssa. Lisäksi on vielä karhun kanssa kaveeraaminen, Forsberg tiivistää.

Suomalaisen turvallisuuspolitiikan keskustelun tausta-ajatuksena on yksi johtotähti: Venäjä on Suomelle uhka. Forsberg arvioi, että kaikkea keskustelua – myös hänen artikkeliaan – tulee lukea tämän oletuksen kautta.

Artikkelissaan professori käy läpi suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan historiaa neljää mainittua strategiaa vastaan. Suomi on tutkijan mukaan käyttänyt itsenäisyyden ajan historiassa sekoitusta kaikista neljästä.

Tämä on onnistunut tiettyyn pisteeseen asti, mutta esimerkkejä turvallisuuspoliittisen selviytymisen epäonnistumisesta on.

Kansainvälisessä politiikassa voimakeinojen, kuten aseellisten konfliktien tai sodan, säännönmukaisuus on helposti nähtävissä, Forsberg kirjoittaa.

- Väkivaltaa ei synny tasavahvojen osapuolten välille. Päinvastoin: väkivalta alkaa aina vahvemman toimesta ja heikompaa kohtaan, Forsberg lainaa Randall Collinsin klassikkoteoriaa.

Suomen sotilaallisen selviytymisen kannalta oleellisinta Forsbergin mielestä on se, että väkivallan kynnystä korotetaan riittävästi. Tämä henkinen kynnys tarkoittaa käytännössä sitä, ettei hyökkäys maksaisi vaivaa vahvemmalle osapuolelle.

Suomen historiassa kynnystä on korotettu eri tavoin. Venäjä on kuitenkin viime aikoina käyttäytynyt uhkaavammin ja esimerkiksi tasavallan presidentin Sauli Niinistön mukaan jopa tietoisesti testannut lähimaidensa reaktioita pienimuotoisin häiriköinnein.

Suomessa ärsytys on toteutettu esimerkiksi säännöllisillä ilmatilan loukkauksilla. Ärsyttäminen on kohdistunut myös Nato-maihin.

Forsberg viittaa jälleen Collinsiin:

- Uhkaavaa osapuolta kiinnostaa uhkailuvaiheessa [ennen varsinaista aggressiota] se, voiko kohde puolustautua. Jos kohde osoittautuu tasaväkiseksi tai vahvemmaksi, uhkaaja mieluummin jättää hyökkäämättä, Forsberg kirjoittaa.

Collins käyttää termiä tunnevoima, jonka voi kääntää myös pokan pitämiseksi.

Turvallisuuspoliittisen selviytymisen oleellisin asia on nostaa sotilaallisen konfliktin kynnystä.

Suomi on pyrkinyt korostaan puolueettomuuden neutraalia strategiaa, eli piiloleikkiä karhun kanssa. Forsberg huomauttaa, että tämä puolueettomuus ja vetoaminen kansainväliseen lainsäädäntöön ei suojannut Suomea talvisotaa edeltävänä aikana.

Suomi pyrki 1930-luvulla aktiivisesti Ruotsin kanssa puolustusliittoon, joka kuitenkin kariutui. Forsberg kirjoittaa, että Venäjä aloitti rankan poliittisen painostuksen sen jälkeen, kun saksalainen sukellusvene vieraili Suomen aluevesillä.

- Yhden saksalaisen sukellusveneen vierailu oli riittävä syy Neuvostoliitolle olla välittämättä Suomen tiukasta puolueettomuudesta, Forsberg kirjoittaa.

Tänään tulee kuluneeksi 75 vuotta Mainilan laukauksista, jotka virallisesti johti sotaan. Historioitsijat ovat yksimielisiä siitä, että Suomen puolelta ammutuksi väitetty tykkituli oli puna-armeijan toteuttama operaatio.

- Venäjän näkökulmasta syy voidaan aina keksiä, kuten viime vuodet ovat osoittaneet, Forsberg kirjoittaa.

Näin on käynyt esimerkiksi Ukrainassa Krimin niemimaalla tai Georgiassa.

Jos kansainväliseen normistoon sitoutuminen ja kansainvälisten kriisien aikana piiloutuminen eivät auta, kuinka Suomi voi nostaa Venäjä-uhan kynnystä.

Forsberg kirjaa heti pois kolmannen strategian. Sotilaallinen liittoutuminen Venäjän kanssa ei ole ollut turvallisuuspoliittisessa keskustelussa esillä minkäänlaisena vaihtoehtona.

Jäljellä on siis enää sotilaallisen voiman kasvattaminen tai liittoutuminen. Liittoutuminen tarkoittaa Forsbergin kirjoituksessa Natoa, joka on professorin mielestä ainoa merkittävä puolustusliitto Euroopassa Venäjää vastaan.

Nato-kysymyksessä tärkeintä ei ole se, puolustaako sotilasliitto Suomea Venäjän hyökätessä. Venäjä ja Neuvostoliitto ovat läpi Naton historian välttäneet aloittamasta sotilaallista konfliktia Nato-maiden kanssa.

- Tämä kynnystä korottava vaikutus on tekijänä tärkeämpi kuin varsinaisen hyökkäyksen torjuminen, Forsberg kirjoittaa.

Professori myöntää, että Suomen liittyminen Natoon ärsyttäisi Venäjää.

- Venäjä on usein kostanut tilanteet, joissa se on kokenut tulleensa petetyksi. Putin ei pelkää ottaa riskejä tai käyttää voimaa, Forsberg arvioi.

- Liittoutumattomuus on suonut hyvää tahtoa Suomelle Venäjältä. Toisaalta Venäjällä on ollut pahan tahdon kampanjoita esimerkiksi lapsiasiavaltuutettua ja Suomen ihmisoikeusraportteja kohtaan. Venäläiset kenraalit ovat myös pitäneet varsin ylimielisiä puheita Suomesta, Forsberg ajattelee.

Toinen merkittävä kysymys on suomalainen maanpuolustuksen identiteetti: Suomi elää tunteesta, jonka mukaan maata on puolustettava itse.

Professorin johtopäätös neljän strategian pohjalta on seuraava.

- Selviytymisen strategioiden valossa sotilaallinen liittoutuminen olisi perusteltua. Kansallinen identiteetti voisi olla vastaperuste liittoutumiselle, mutta näiden selviytymisstrategioiden valossa on hyvin vaikea keksiä perustetta pysyä sotilasliittojen ulkopuolella, Forsberg lopettaa.