Pienten koululaisten diagnosointi ADHD- tai Asperger-tapauksiksi ei auta, jos heidän koulunkäyntiään ei samalla pystytä tukemaan. Näin sanoo opettajankoulutuksen ja kasvatustieteen professori Juha T. Hakala, jonka mukaan juuri tämä hyödytön leimaaminen on suomalaisen koulumaailman nykyvaiva.

Hakala kirjoittaa Puheenvuoron blogissaan niin sanotusta kolmiportaisesta tuesta, joka on ollut käytössä Suomen kouluissa vuodesta 2010. Se on osa niin sanottua inklusiivista koulua, jonka tavoitteena on arvostaa ”ympärillämme vallitsevaa inhimillistä erilaisuutta”. Käytännössä tämä tarkoittaa Hakalan mukaan muun muassa sitä, että entisajan erityisoppilaat sijoitetaan tavallisiin yleisopetusluokkiin.

Periaate on kaunis ja oikea, Hakala katsoo.

– Mutta nyt opettajilta puuttuu se tuki, mitä tämä inklusiivinen koulu ja luokka edellyttäisivät. Tässä tulee esille arjen realiteetti eli kuntien ankaran ahdas taloudellinen tilanne, Hakala sanoo Uudelle Suomelle.

– Valitettavasti niitä resursseja ei kouluilla ole, mitä inklusiivinen koulu edellyttäisi.

Inklusiivisen koulun periaatteiden mukainen, usein hyvin heterogeeninen luokka vaatisi Hakalan mukaan kaksi tai kolmekin aikuista pyörittäjikseen vakituisesti. Monessa kunnassa ja koulussa tilanne on kuitenkin se, että yksi opettaja hoitaa luokkaa yksinään.

– Ehkä pari kolme kertaa viikossa tulee koulunkäynninohjaaja luokanopettajan avuksi, mutta sekin voi olla tilapäistä, Hakala kuvaa.

Hakala kuvaa blogissaan sitä, millaiseen tilanteeseen inklusiivisen koulun toteutuksen pettäminen ajaa opettajat.

– Se näkyy koulun arjessa vaikkapa näin: ”Kuule, sun luokkaan on tulossa Anselmi-niminen pieni poika. Anselmilla on tämmöinen-ja-tämmöinen-ongelma. Mutta älä huoli, saat kaiken tukeni!” Huomasitteko: haastavaan tilanteeseen on tarjolla lähinnä henkistä tukea. Se ei toimi.

Oppilaiden ongelmat ovat siis tiedossa, mutta erityisopettajia tai koulunkäynninohjaajia ei liikene avuksi.

– Kun vaikkapa alakoulun luokanopettaja pyytää koulunsa erityisopettajalta tukea havaittuun oppimisvaikeuteen, vastaus on aivan liian usein: ”En nyt millään ehdi, kun kaikki aikani menee testaamiseen.”

Hakala kertoo kirjoittaneensa bloginsa, koska häntä pelottaa sekä opettajien että oppilaiden puolesta. Hän tapaa työssään ja siviilielämässään paljon opettajia, ja keskustelu on luonteeltaan hyvin huolestunutta.

– Tämä on mennyt aina vain pahemmaksi tämä tilanne. Opettajat ovat todella uupuneita, Hakala sanoo.

Blogissaan hän vetoaa päättäjiin.

– Arvoisa maamme hallitus ja hyvät kunnat: tämä on vakava asia. Ellei koulu saa arkisen koulutyön edellyttämiä resursseja käyttöönsä, opettajat uupuvat taakkansa alle. Ongelman toinen puoli on vähintään yhtä vakava. Ellei lasten ja nuorten ongelmia kyetä hoitamaan ennalta ehkäisevästi, nämä lapset ja nuoret ovat paljon mittavampien tukitoimien kohteina aikuisiässä.

Turhaa diagnosointia?

Opetuksen tukiresurssien puute on Hakalan mielestä kiinteässä suhteessa toiseen ongelmalliseen seikkaan, eli lasten erilaisten käytös- ja oppimishäiriöiden diagnosointiin. Hakalan mukaan ongelmien paikallistaminen on toki lähtökohtaisesti tärkeä asia, mutta vain, jos diagnosoituja kyetään myös auttamaan ja tukemaan.

– Me ei oikeastaan auteta tilannetta yhtään sillä, että läväytämme leiman pienen ihmisen otsaan ja sanomme, että ”sulla on se ADHD” tai ”sä oot se Asperger”. Sitten kun mennään sanomaan, että saisinko tälle lapselle apua, niin erityisopettajalla ei ole sitä tarjota, Hakala harmittelee.

– Ongelma on tässä se, että paljon leimataan, mutta ei pystytä lainkaan yhtä usein tukemaan.

Hän kirjoittaa blogissaan myös omasta koulunaloituksestaan. En osannut lukea, tuskin osasin nimeäni kirjoittaa ja ”vilkaskin olin”, professori muistelee. Hän uskoo, että nykypäivänä hänet olisi alta aikayksikön pistetty jonkin diagnoosin alle.

– Olen joskus ajatellut, että se oli huippua, että pääsin kouluun aikanani. Jos olisin mennyt niine avuineni tämän päivän kouluun, alta kahden viikon olisi heilahtanut joku diagnoosisiivilä ja minua olisi ruvettu käsittelemään erityisoppilaana.

Nykyisin ”diagnosointisiivilä” alkaa olla jo liiankin tiukka, Hakala arvelee - ja varsinkin, jos leiman vastapainoksi ei voida antaa tukea. Pelkkä leima ilman tukea sävyttää ihmisen itsetuntoa loppuiän.

Myös OAJ huolissaan

Opetusalan ammattijärjestö OAJ totesi omassa selvityksessään viime vuoden keväällä, että oppilaat ovat epätasa-arvoisessa asemassa erityisopetuksen saamisessa. Opettajille, rehtoreille ja johtajille suunnatussa kyselyssä kartoitettiin, saako lapsi tarvitsemaansa erityistukea, kun siihen on tarvetta. 564 vastaajaa keränneen kyselyn mukaan tuki ei toimi lainsäädännön edellyttämällä tavalla.

Perusopetuslakia muutettiin vuonna 2010 ja syntyi kolmiportainen tuki, jonka pohjalta peruskoulussa pitäisi antaa yleistä, tehostettua tai erityistä tukea. Oppilas voi olla yhdellä tuen portaalla kerrallaan. Kyselyn mukaan laki lisäsi opettajien hallinnollista työtä, mutta raha ratkaisee sen, saako oppilas erityistukea.

OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen kommentoi Ylelle, että tilanne on todella hälyttävä.

– Vain kolme prosenttia meidän kenttäväestämme uskoo, että laki toteutuu. Kyllä se kertoo, että laki elää omaa elämäänsä ja todellisuus omaa elämäänsä. Tasa-arvo ei toteudu, Luukkainen sanoi Ylelle keväällä.

OAJ on jo aiemmin katsonut, että Suomessa on todellinen pula erityisopettajista ja erityisluokanopettajista. OAJ:n mielestä kunnan pitäisi huolehtia ainakin riittävästä erityisopettajien määrästä, oppilaan henkilökohtaisen opetuksen suunnitelmasta, erityisluokista tarvitseville sekä tukea tarvitsevien oppilaiden määrän huomioimisesta yleisopetuksen ryhmäkoossa.