”Sota Suomessa loppui vasta 90-luvulla”

Uuden Suomen entinen päätoimittaja Pentti Poukka, 89, koki aikoinaan nuorena miehenä talvisodan ja jatkosodan. Hänelle todellinen sota alkoi kuitenkin vasta 1944, ja sitä kesti vuoteen 1991. Poukka joutui johtamaan maan vaikutusvaltaisinta porvarillista lehteä suomettuneisuuden aikakaudella presidentti Urho Kekkosen vihat niskoillaan. Tänään 91. itsenäisyyspäiväänsä juhlivassa Suomessa on Poukan mielestä helpompi hengittää ja maan poliittinen kehitys etenee ”miellyttävään suuntaan”. - Suomen sota ei loppunut 1944 tai 1945. Se loppui vasta 1991, kun Neuvostoliitto hajosi. Näin pudottelee Pentti Poukka Suomen ja elämänsä avainvuosilukuja työhuoneessaan jugend-talon ylimmässä kerroksessa Helsingin Töölössä. Tampereelta Helsinkiin muuttaneeseen porvarisperheeseen syntyneelle ja nuoruudessaan Isänmaallista kansanliikettä kannattaneelle Poukalle Neuvostoliiton kanssa kaveeraaminen otti aikoinaan koville. - Syvempi ystävyys oli pelleilyä. Todellisuudessa kyse oli elämästä ja kuolemasta, ikäisekseen hyvässä kunnossa oleva Poukka tuhahtaa nojatuolistaan. Voisi luulla, että talvisotaan 20-vuotiaana varusmiehenä joutuminen ja yhteensä kuusien peräkkäisten syntymäpäivien armeijassa viettäminen olisi tehnyt Poukkaan valtavan vaikutuksen, mutta hän itse ei näe asiaa näin. - Sodankäynti oli selvää pässinlihaa, eikä siinä sotien jälkeenkään paljon ehditty asioita filosofoimaan. Elettiin aivan normaalia elämää. Panssarintorjuntakomppaniassa joukkueenjohtajana yhdessä veljensä Antin kanssa jatkosodassa palvellut Poukka ei antanut sodan haitata siviilielämän urasuunnitelmia. Kun muut jätkät löivät korsussa korttia, Poukka tentti kansantaloustieteen kirjoja. Poukka meni sota-aikana kihloihin vaimonsa Ejnan, 89, kanssa, joka tulee kuuntelemaan haastattelua työhuoneeseen. Sodan jälkeen pari meni naimisiin 1946, kun kumpikin oli saanut yliopisto-opintonsa päätökseen. - Minulle sotien jälkeen alkanut ’siviilisota’ oli paljon tärkeämpi, kuin sotamuistot. Se hallitsi minun elämääni koko aktiivisen työkauteni. Tiesi ottavansa uppoavan laivan ruorin Sotien jälkeen kansantaloustieteilijä Poukka työskenteli ensin valtiovarainministeriössä, Yhtyneissä Paperitehtaissa teollisuuspamppu Juuso Waldenin juoksupoikana ja ETLA:n edeltäjässä Taloudellisessa Tutkimuskeskuksessa, ennen kuin löysi oman alansa yli kolmikymppisenä. Poukka aloitti Talouselämä-lehden päätoimittajana, mistä hän siirtyi Uuteen Suomeen talousosastolle ja sieltä Kauppalehden päätoimittajaksi. - Se oli kutsumusura. Päädyin sille niin kuin jonkin korkeamman voiman johdatuksesta, Poukka muistelee lämpimästi. Kauppalehti huomattiin hänen päätoimittajakaudellaan 1957–64 muun muassa aktiivisesta uutishankinnassaan Mekes-yhtiön ongelmista, ja lehden levikki nousi. Poukan kodin seinällä on yhä suurennos Olavi Hurmerinnan Uuteen Suomeen piirtämästä Mekes-pilakuvasta. Vuonna 1964 Poukka sai kutsun tulla yhtiön päälehden, Uuden Suomen, toiseksi päätoimittajaksi Eero Petäjäniemen rinnalle. Poukka paljastaa, ettei hän oikeastaan olisi halunnut tulla Uuden Suomen päätoimittajaksi. Hänet oli valittu jo Aamulehden päätoimittajaksi samana vuonna kuolleen Jaakko Hakalan tilalle. Poukan Ejna-vaimo muistaa, että he olivat käyneet jo asuntonäytöllä Tampereella, mutta muutto peruuntui, kun Kauppalehden omistava Uusi Suomi ei halunnut päästää miehestä irti. - En olisi lähtenyt Kauppalehdestä, jolla meni hyvin, mutta omistaja oli sama. Tietysti tarjous oli houkutteleva, kun lehti oli niin arvostettu. Poukka tiesi jo Kauppalehti-aikoinaan, että US:lla meni huonosti. - Kilpailutilanne Helsingin Sanomien kanssa oli vaikea. Ilmoitusmyyntimarkkina oli täysin HS:n hallussa ja meillä oltiin tosi pihejä. Uusi Suomi oli kuin köyhtynyt aatelismies, Poukka vertaa. Poukka yllätyi, kun pahasti pakkasen puolella ollut lehti saatiin elvytettyä eloon vielä 15 vuodeksi. Uusi Suomi lopetettiin marraskuussa 1991. ”Kekkonen inhosi minua ja toisinpäin” Uuden Suomen historiasta kirjoittaneen Jyrki Vesikansan mukaan Poukka oli päätoimittajana poliittisten linjanvetojen tekijä, joka katsoi, että lehden piti ottaa kantaa muuallakin kuin pääkirjoituksissa. Kokoomuksen edustajana Helsingin kaupunginvaltuustossa toimineen Poukan poliittiset näkemykset ärsyttivät etenkin Suomea rautaisella otteella hallinnutta presidentti Urho Kekkosta, jota Poukan päätoimittama Kauppalehti oli jo aiemmin kritisoinut. Kekkonen lähetti Poukalle useamman myllykirjeen. Kerran Poukka teki emämunauksen vastaamalla yhteen kirjeistä, johon Kekkonen oli kirjoittanut, ettei vastausta kaivata. - Kekkonen inhosi minua ja toisinpäin, Poukka kiteyttää. Maan ykkösmiehen viha Poukkaa kohtaan näkyi niin, ettei Kekkonen osallistunut kuin yhteen Poukan kaupunginvaltuuston puheenjohtajana isännöimään valtiovierastilaisuuteen. - Eräälle Helsingin kaupungin järjestämälle lounaalle neuvostovieraat eivät suostuneet osallistumaan, kun ilmoitettiin, että niitä isännöi Neuvostoliittoon vihamielisesti suhtautuva päätoimittaja. Puhe oli jo minulla kirjoitettu valmiiksi, mutta päädyttiin protokollan vastaiseen järjestelyyn, jossa kaupunginjohtaja Teuvo Aura toimi isäntänä. Työuran tyly loppu Jos oli Poukka liian oikeistolainen Kekkoselle, sitä hän oli myös lopulta Uudelle Suomelle. Yleinen mielipideilmasto muuttui, ja vaikka yritysjohtajat olisivatkin jakaneet Poukan talouspoliittiset näkemykset, pidettiin Poukkaa kuitenkin rasitteena suhteessa Kekkoseen ja idänkauppaan. Poukka sai päätoimittajan tehtävistä potkut vuonna 1976 jääden eläkkeelle. - Minut katsottiin liian oikeistolaiseksi ja minun ajateltiin olevan lehden ilmoitusmyynnin tiellä, Poukka selittää. Vaikka Poukan ajatusmaailma olisikin pehmentynyt iän myötä, 60–70-luvun taitteen vasemmistoradikalismia hän ei vieläkään ymmärrä. - Outoa että Vanhan valtausta muistellaan vieläkin. En näe siinä mitään poliittista merkitystä, siinä vain matkittiin suuren maailman menoa, hän hymähtää. Kolme vuotta US-potkujen jälkeen loppui myös Poukan poliittinen ura. Poukka haastoi Raimo Ilaskiven valittaessa kokoomuslaista kaupunginjohtajaa eläkkeelle jääneen Teuvo Auran tilalle. Poukka hävisi vaalin dramaattisen pienellä erolla. - Se oli elämäni epämiellyttävin kokemus. Minut leimattiin omien leirissä välistä vetäjäksi, vaikka toimin mielestäni loogisesti poliittisessa kilpailutilanteessa. Sen opin, että politiikassa omat on pahimpia, vastustajien kanssa tulee paremmin toimeen, hän sanoo vakavana. Vastustajien kanssa Poukka tuli toimeen niin hyvin, että hänen KGB- ja Stasi-yhteyksistään on ruvettu kyselemään 2000-luvulla. - Lehtimiehen täytyy seurustella roistojenkin kanssa. Olin paljon tekemisissä aikoinaan Itä-Saksan lähettilään kanssa ja olihan minulla oma kotiryssäkin. Ihan luonnollista, että näistä on kyselty. ”Nyt on helppo hengittää” Aitona stadilaisena itseään pitäville Poukille elämä nyky-Suomessa ja Töölössä maistuu. Lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset asustelevat melko lähellä Espoossa ja Kirkkonummella. - Täällä asutaan niin kauan kuin henki pihisee, viehättävästi hymyilevä Ejna-vaimo vannoo. - Tärkeintä on, että ollaan päästy vaikeiden vuosien lävitse. Nyt on helppo hengittää, Pentti Poukka toteaa. Linnan juhlissa toistakymmentä kertaa vieraillut pari aikoo juhlia itsenäisyyspäivää tuttavapiirissä Vantaalla. Poukan mielestä nyky-Venäjästä on vaikea sanoa, ”mikä se oikein on”, mutta yhtä vaarallinen se ei ole Suomelle kuin Neuvostoliitto. - Venäjä ei enää yritä maailmanvallankumousta eikä saada Suomea etupiiriinsä. Kysymykseen sotilaallisesta liittoutumisesta rouva Poukka ehättää vastaamaan ensin. - Ilman muuta itsenäinen maanpuolustus, muuten ollaan muiden armoilla, Ejna Poukka sanoo tiukasti miehen nyökyttäessä vieressä. Suomessa siirtyminen porvarihallitukseen ilahduttaa vanhaa kokoomusvaikuttajaa. Puheenjohtaja Jyrki Katainen ja ulkoministeri Alexander Stubb keräävät kehuja kummaltakin. 90-vuotias kokoomus on Poukan mielestä palannut juurilleen eikä puolueen nykymeno suinkaan ole liian liberaalia. - Nyt mennään minua miellyttävään suuntaan. Oletan, että syntyy uusi porvarillinen yhteisymmärrys. Sosialistiset ajatukset ovat enää muodollisesti mukana kuvioissa, Poukka linjaa. Uuden Suomen entisenä päätoimittajana Poukkaa hieman harmittaa, ettei Helsingin Sanomille ole enää vaihtoehtoa. Hän on seurannut Uuden Suomen henkiinheräämistä verkossa, mutta tunnustautuu perinteisen printtilehden kannattajaksi. - Se on tärkeää, että lehti tuo esille oman näkemyksensä, Poukka neuvoo. Se, mihin suuntaan lehti on poliittisesti kallellaan, ei ole loppujen lopuksi niin tärkeää. - Olen oppinut elämän aikana rakastamaan demareita, Poukka naurahtaa.