Katovuosien aiheuttama nälänhätä niitti Suomen kansaa vuosina 1696–1697 kuin rutto eurooppalaisia kolme sataa vuotta aiemmin. Lähes kolmasosa kansasta kuoli nälkään ja sen aiheuttamiin tauteihin, mikä on ainutlaatuisen hirvittävä luku koko Euroopan historiassa.

Palkittu historiantutkija, tutkijatohtori Mirkka Lappalainen kertoo tästä Suomen historian ”mustasta aukosta” teoksessaan Jumalan vihan ruoska (Siltala, 2012). Lappalainen on selvittänyt tapahtumien kulkua muun muassa maaherrojen kirjeiden sekä tuomiokirjojen avulla, ja hän pohtii omaan ja aiempaan tutkimustietoon tukeutuen myös syitä siihen, miksi suomalaisia kuoli niin poikkeuksellinen määrä.

Etenkin kevättalvina 1696 ja 1697, kun talven viimeisetkin varastot oli syöty loppuun, Suomi on ollut lohduton näky.

”Kerjäläisiä löytyi kuolleina teiden varsilta ja routaan järsittiin joukkohautoja. Sulavan lumen keskeltä paljastui kylmenneitä pirttejä, joista väki oli kuollut tai lähtenyt pois”, Lappalainen kirjoittaa. Kuolleita ei aina ehditty haudata. Ei ihme, että aikalaiset uskoivat jumalan rankaisseen.

Vaikka nälkä ja taudit iskivät kaikkiin kansanosiin, eniten kuoli heikoimpia. Köyhiä ja kerjäläisiä, väkeä, jota nykytermein kutsuttaisiin syrjäytyneiksi, Lappalainen kertoo.

Muun muassa Käkisalmen läänin tuomiokunnan tuomiokirjoista näkyy, millaisiin kauheuksiin nälkä pahimmillaan ajoi ihmisiä. Juukalainen Marketta Petuntytär tunnusti Pielisjärven talvikäräjillä 1699 teon, jota aikalaisetkin pitivät kammottavana.

”Itkien hän kertoi, miten ruoka oli talvella 1697 loppunut, karja oli pantu lihoiksi ja koirat ja kissatkin syöty. Marketan mies makasi sairaana. Silloin perheessä oli turvauduttu epätoivoiseen tekoon: lapsista vanhin, 12-vuotias Kaarle, oli vanhempiensa suostumuksella lyönyt 7-vuotiaan veljensä Paavalin hengiltä. Myöhemmin Marketta oli itse surmannut 6-vuotiaan tyttärensä Lastikan lyömällä tätä päähän. Kuolleet lapset oli paloiteltu ja valmistettu ruuaksi uunissa”, Lappalainen kirjoittaa.

Ilmeisen mielenvikainen Marketta Petuntytär tuomittiin kuolemaan. Teko oli jopa äärimmäisen hädän aikana poikkeuksellinen ja kertoo Lappalaisen mukaan siitä, kuinka häiriintyneen ihmisen psyyke murtui nälänhädän vuoksi lopullisesti.

Lappalainen katsoo, että kaksi aiempaan suurten kuolonvuosien tutkimukseen kuuluvaa tulkintaa voidaan kumota. Ensinnäkään teoria nälänhädän ”liikaväestöä” karsivasta luonteesta ei pidä paikkaansa, sillä kuolleisuus oli kaikkein korkeinta harvaan asutuilla seuduilla, joissa liikaväestöä ei ollut.

Toinen vanha teoria, joka Lappalaisen mukaan ei pidä paikkaansa, liittyy suurtuhon syihin. Yleisesti hyväksyttyjä syitä ovat ilmasto – kaksi poikkeuksellisen totaalista katovuotta – sekä maanviljelyn alkeellisuus. Sen sijaan laajalle levinnyt väite siitä, että Ruotsin kruunu ei olisi piitannut suomalaisista kansalaisistaan, ei Lappalaisen mukaan hänen tutkimuksensa perusteella pidä paikkaansa.

Lappalaisen mukaan kruunun tärkein päämäärä oli valtakunnan pitäminen asuttuna, ja tätä tarkoitusta palveli myös köyhimmän kansan suojelu. Syytönkään hallitsija ei silti ollut: säätelyideologia ja tiukka byrokratia, joka pidätti Suomessa tai Ruotsissa toimineita virkamiehiä toimittamasta riittävän nopeaa apua nälänhädästä kärsiville, osoittautui Lappalaisen mukaan kohtalokkaaksi suomalaisille.