Helsingin yliopiston eurooppaoikeuden professori Päivi Leino-Sandberg ja työelämäprofessori, talousvaikuttaja Vesa Vihriälä pitävät Saksan ja Ranskan esittämää 500 miljardin elvytysrahastoa hyvää tarkoittavana, mutta samalla sekä riittämättömänä että oikeudellisesti ongelmallisena. Professorien mukaan liittokansleri Angela Merkelin ja presidentti Emmanuel Macronin maanantaina esittelemä paketti olisi myös liian pitkä askel fiskaaliunionin suuntaan saadakseen laajaa kannatusta EU-maiden joukossa.

”Koronakriisi on johtamassa syvään taantumaan koko EU:n alueella. Tämä edellyttää EU:lta poikkeuksellisia toimia, joilla autetaan epidemian pahimmin runtelemia ja usein samalla huonon taloudenpidon takia haavoittuvia jäsenmaita. Toimien tulisi olla paitsi riittäviä, myös poliittisesti laajasti hyväksyttävissä olevia ja oikeudellisesti kestävällä pohjalla. Nyt osin jo päätetyt toimet ja erityisesti suunniteltu yhteiseen velkaan perustuva elvytysrahasto ovat näistä näkökulmista ongelmallisia”, he kirjoittavat yhteisessä blogissaan.

Myös lauantaina julkistettu niin sanotun niukan nelikon eli Hollannin, Itävallan, Ruotsin ja Tanskan ehdotus väliaikaisesta ja kertaluonteisesta lainaperusteisesta pelastusrahastosta on Vihriälän ja Leino-Sandbergin mukaan riittämätön käsillä olevan talousongelman hoitamiseen.

He ehdottavat esitettyjen pakettien sijaan rahastoa, johon vain halukkaat maat osallistuisivat. Samalla professorit selkeyttäisivät eri tukijärjestelyjen roolia.

”Parempi kokonaisuus syntyisi muokkaamalla muita toimia ja tekemällä rahastosta halukkaiden koalitio. Ongelmiin voisi löytyä ratkaisu selkeyttämällä eri tukijärjestelyjen rooleja ja rakentamalla kaavaillusta elpymisrahastosta halukkaiden klubi, johon osallistuisivat ne valtiot, jotka tukevat finanssipoliittisen vallan merkittävää siirtämistä EU-tasolle ja yhteisvastuullisen velan olennaista kasvattamista. Myös tämän klubin ulkopuolelle jäävien maiden olisi kuitenkin osallistuttava koronasta pahiten kärsineiden maiden tukemiseen ja EU-tason yhteisten julkishyödykkeiden tuottamiseen nykyistä enemmän suuremman EU-budjetin kautta”, Vihriälä ja Leino-Sandberg kuvailevat.

Elpymisrahasto tuo heidän mukaansa esiin vaikeasti kierrettävän vastakkainasettelun siihen eri lailla suhtautuvien valtioiden välillä. Osa jäsenvaltioista suhtautuu kriittisesti yhteisvastuulliseen velkaan, toiset näkevät rahaston ensi askeleena pysyvään ja paljon suurempaan finanssipoliittisen vallan ja resurssien siirtoon EU-tasolle.

”Tällaisessa tilanteessa on vaikea saavuttaa yhteisymmärrystä edes Saksan ja Ranskan ehdottamasta suoria tukia jakavasta rahastosta, puhumattakaan komission ehkä kaavailemasta kaksi kertaa suuremmasta rahastosta. Kestävää integraatiota ei voi rakentaa järjestelmille, jotka ajavat kansoja toisiaan vastaan.”

Halukkaiden muodostama elvytysrahasto voisi professorien mukaan toimia, koska euroalueen suuret valtiot eli Saksa, Ranska, Italia ja Espanja suhtautuvat siihen myönteisesti.

”Tällainen rahasto voidaan perustaa tiiviimpää yhteistyötä koskeville määräyksille. Tiiviimmän yhteistyön kriteerien voidaan katsoa täyttyvän: talous- ja koheesiopolitiikka eivät kuulu unionin yksinomaiseen toimivaltaan, ja hankkeen tavoitteena olisi ’edistää unionin tavoitteiden saavuttamista, suojella sen etuja ja vahvistaa sen yhdentymiskehitystä’.Tämän kaltaisen hankkeen tuskin katsottaisiin myöskään vaikuttavan haitallisesti sisämarkkinoihin tai vähentävän taloudellista, sosiaalista ja alueellista yhteenkuuluvuutta. Mikäli kiinnostuneita jäsenvaltioita on vähintään yhdeksän, neuvosto voi valtuuttaa heidät toteuttamaan hanke keskenään. Rahaston kuluista vastaisivat tällöin lähtökohtaisesti vain yhteistyöhön osallistuvat jäsenvaltiot. Rahasto olisi osa EU-rakenteita toisin kuin EVM, joka perustuu jäsenvaltioiden väliselle kansainväliselle sopimukselle”, Vihriälä ja Leino-Sandbeg selvittävät.

Integraation rakentumista tiiviimmälle yhteistyölle rakentuvien klubien pohjalle ovat yleisesti ehdottaneet harkittavaksi esimerkiksi Bruegel-ajatuspajan tutkijat. Jos elpymisrahaston kaltainen toiminta osoittautuu hyväksi, vastaavaa toimintaa olisi professorien mukaan mahdollista harkita jatkettavaksi myöhemmin perusteellisemman oikeudellisen ja poliittisen päätöksenteon nojalla. Klubi voisi tällaisessa tilanteessa myös laajentua.

Samalla Vihriälä ja Leino-Sandberg huomauttavat, ettei ole uskottavaa, että edes lähtökohtaisesti myönteisesti elpymisrahastoon suhtautuvat maat pääsisivät yhteisymmärrykseen niin suuresta rahastosta, että se kattaisi pahoin velkaantuneiden maiden lähivuosien nettorahoitustarpeet kokonaan. Tämä tarkoittaa Euroopan keskuspankin EKP:n roolin kasvattamista.

”Maiden on kyettävä velkaantumaan myös omalla riskillään. Tämä voi olla mahdollista vain, jos EKP on sitoutunut hyvin keveään rahapolitiikkaan eli käytännössä ostamaan paljon euromaiden valtionpapereita. Ns. PEPP-ohjelma on indikaatio tästä. Tätä tosiasiallista valmiutta valtionrahoitukseen voisi vahvistaa, jos suora valtionrahoitus tehtäisiin tavalla tai toisella mahdolliseksi poikkeusoloissa. Kun kysymyksessä on perustavaa laatua oleva muutos, sen demokraattinen kate ja oikeusvarmuus edellyttäisivät nähdäksemme vähintäänkin perussopimusten muutosta ns. kevennetyllä menettelyllä, kuten tapahtui EVM:n perustamisen yhteydessä.”

Euroopan komissio julkistaa oman ehdotuksensa ensi viikolla. Päätökset edellyttävät EU-maiden yksimielisyyttä, eli neuvotteluista on odotettavissa vaikeat.